Mauno Koivisto

Wikipedia

**Mauno Henrik Koivisto**
Suomen 9. presidentti

Varapresidentti	{{{varapresidentti}}}
Virassa	27.1. 1982–1.3. 1994
Edeltäjä	Urho Kekkonen
Seuraaja	Martti Ahtisaari
Syntymäaika	25. marraskuuta 1923
Syntymäpaikka	Turku
Kuolinaika	{{{kuolinaika}}}
Kuolinpaikka	{{{kuolinpaikka}}}
Puolue	presidenttiyden alkuun saakka ja v:sta 1994 SDP
Puoliso	Tellervo Koivisto

Mauno Henrik Koivisto (s. 25. marraskuuta 1923, Turku) on Suomen yhdeksäs presidentti. Hän oli presidenttinä kaksi perättäistä kautta ajalla 1982–1994. Mauno Koiviston aviopuoliso on Tellervo Koivisto ja heillä on yksi tytär, Assi.

Sisällysluettelo

1 Elämä ennen presidenttiyttä
2 Kaudet presidenttinä
3 Presidenttipeli keväällä 1981
- 3.1 Ensimmäinen kausi 1982–1988
- 3.2 Toinen kausi 1988–1994
4 Yhteenveto
5 Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen
6 Koivisto julkisuudessa
7 Triviaa
8 Koiviston presidenttikaudet
9 Koiviston kirjallinen ura
10 Kirjallisuutta
11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä ennen presidenttiyttä

Koivisto osallistui talvisotaan 15-vuotiaana vapaaehtoisessa sammutusyksikössä kotirintamalla ja jatkosotaan vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä ja asevelvollisena jääkärinä legendaarisen Lauri Törnin johtamassa yksikössä. Koivisto on sotilasarvoltaan alikersantti.

Sodan jälkeen hän opiskeli työn ohessa iltaoppikoulussa valmistuen ylioppilaaksi vuonna 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, edelleen työn ohessa (filosofian kandidaatti ja lisensiaatti 1953, tohtori 1956) ja sen ohessa työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa, josta myös ammensi aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa.

Satamatyöläisenä Koivisto liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen vuonna 1947 ja osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Erityisen merkittävä oli hänen toimensa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuona 1948, mikä mursi kommunistien ylivallan Turun satamassa. Vaikka Koivisto ei ole tarkemmin kuvannut toimintansa salaista puolta, on esitetty olettamuksia siitä, että hän olisi kuulunut sosiaalidemokraattisen puolueen tiedustelujärjestöön. Presidenttikaudellaan Koivisto seurasi asiantuntevasti Suomen vastavakoilu- ja tiedustelutoimintaa sekä korosti asiakirja- ja puhelinturvallisuutta.

SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa ja liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsingin työväen säästöpankin johtajaksi, jona toimi vuoteen 1968 saakka. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto nimitettiin hallituksesta ensin Elannon pääjohtajaksi ja välittömästi sen jälkeen Suomen pankin pääjohtajaksi.

Vuoden 1968 alussa Koivisto nimitettiin pääministeriksi, ja hän muodosti hallituksen yhdessä maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen talousyhteisö Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli Kalevi Sorsa, mutta Koivisto johti mielipidetiedusteluja. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, mutta Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi pääministeriksi ja muodostui SDP:n epäviralliseksi suosiksi Kekkosen seuraajaksi.

[muokkaa] Kaudet presidenttinä

[muokkaa] Presidenttipeli keväällä 1981

Keväällä 1981 presidentti Urho Kekkosen dementia oli edennyt siihen pisteeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, ns. K-linja tiesi, että Kekkosen erotessa vallassa olevalla pääministerillä, tulevalla vt. presidentillä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Kekkonen pitikin toukokuussa 1981 puheen, jossa vaati Koiviston eroa. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen presidentin luottamuksen, mutta Koiviston konsultoitua oikeuskansleria, hän totesi eroavansa vasta saatuaan epäluottamuslauseen eduskunnalta. Ratkaisevaa tukea Koivisto sai keskustapuoleen vahvalta mieheltä, Johannes Virolaiselta. Samaan aikaan presidentin terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen.

Syyskuussa 1981 Kekkonen joutui ottamaan virkavapautta sairautensa vuoksi. Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Koiviston ura presidentin tehtävässä alkoi lokakuussa 1981, kun Kekkonen erosi presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä. Tuolloin pääministerinä ollut Koivisto siirtyi Kekkosen tilalle tointa hoitavaksi presidentiksi.

[muokkaa] Ensimmäinen kausi 1982–1988

Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto vierailemassa Pääesikunnassa marraskuussa 1987. Kuvassa vasemmalta vara-amiraali Jan Klenberg, kenraali Jaakko Valtanen, presidentti, kenraaliluutnantti Aimo Pajunen, kansliapäällikkö Jaakko Kalela ja kenraaliluutnantti Ilkka Halonen.

Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina johtuen Kekkosen eroamisesta presidentin paikalta kesken kauden.

Koivisto ryhtyi presidentiksi tultuaan remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia. Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat jäädä. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin "reservissä". Koiviston mukaan presidentin kuului pysyä taustalla silloin kuin kaikki suijui hyvin. Presidenttiä tarvittiin hänen mukaansa vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää "valtatyhjiötä" ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikka pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin varovaisesti 1990-luvun alussa.

Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällään.Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikkei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet Keskusta, Kokoomus ja Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioitten eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että hän oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla.

Koivisto ilmoitti ensimmäisen kautensa alussa jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin. Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja.

[muokkaa] Toinen kausi 1988–1994

Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen Euroopan unioni -jäsenhakemus jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen.

Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen. Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmanneksi kaudeksi. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapa valitsijamiesvaalista suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi. Viimeinen valitsijamiesvaali pidettiin vuonna 1988.

Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talolla pidetyssä puheessaan varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990.

Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja "fundeeraamisesta". Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt ja Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia.

Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallisia tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen Valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa (SopS 63/1990). Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan Yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Mainittakoon, että jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Vain harva valtionpäämies on voinut päättää elämäntyönsä yhtä historialliseen saranakohtaan. Muistelmiensa mukaan Koivistoa jäi harmittamaan, että Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1.3.1994. Presidentti oli vaihtunut jo aiemmin samana päivänä.

Suomi pelkäsi työvoimapulaa ja alkoi houkutella paluumuuttajia muun muassa Ruotsista. Koiviston tokaisu, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina, muovasi maahanmuuttopolitiikkaa vuosiksi eteenpäin.

[muokkaa] Yhteenveto

Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin. Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituoteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta.

[muokkaa] Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen

Presidenttikautensa jälkeen Koivisto on esittänyt usein kriittisiä kommentteja maailmanpolitiikasta ja julkaissut moniosaisen muistelmateossarjansa, joka on keskeinen lähde tutkittaessa 1960–1990-lukujen poliittista historiaa sekä Venäjää käsittelevän teoksen Venäjän idea.

Julkisuudessa Koivisto on kritisoinut NATOn roolia Kosovon sodassa ja syyttänyt Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Suomea Venäjän unohtamisesta. Niin ikään hän on vastustanut Suomen liittymistä NATOon. Presidentti Halosen kaudella Koivisto ei esittänyt kritiikkiä Suomen poliittista linjaa vastaan.

Presidenttikautensa alussa Koivisto palautti SDP:n jäsenkirjansa puolueelle, mutta otti sen virasta erottuaan sittemmin takaisin. Tässä hän eroaa seuraajastaan Martti Ahtisaaresta, joka erosi puolueesta tultuaan valituksi presidentiksi eikä ole tiettävästi palannut puolueeseen kautensa päätyttyä.

[muokkaa] Koivisto julkisuudessa

Pentti Arajärvi, Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa, Tarja Halonen, Norjan kuningas Harald V , takana Mauno ja Taimi Tellervo Koivisto

Mauno Koivisto on kuuluisa myös paksuista kulmakarvoistaan. Näyttelijä Ismo Kalliota on kutsuttu leikkisästi "Vara-Manuksi" yhdennäköisyytensä ja turkulaisuutensa ansiosta (etenkin Koiviston presidenttikaudella). Tosin "alkuperäinen" vara-Manu oli jo 1960-luvun lopulla Paavo Lipponen. Koivisto ei päässyt TV:n vaalitenttiin vaan lähetti paikalle silloisen poliittisen sihteerinsä Lipposen.

Koiviston harrastuksiin lukeutuu lentopallo, jota hän pelaa edelleen iästään huolimatta Sikariporras-joukkueessa, joka on voittanut Suomen mestaruuksia veteraanisarjassa.

Koivisto on kertonut aina olleensa uskossa, vaikka hän ei sitä tuonut esille presidenttiaikanaan: hänen kotitaustansa oli osittain adventistinen.

Koivistolla on erinomainen venäjän kielen taito ja hän on ottanut kantaa Venäjän politiikkaan. Hänellä on ollut lämpimät suhteet erikoisesti Yhdysvaltain entiseen presidenttiin George Bushiin ja Neuvostoliiton entiseen presidentti Mihail Gorbatshoviin. Koivisto oli erittäin aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä Bushin että Gorbatshovin kanssa.

Koiviston nauttimasta arvostuksesta kertoo jotain se, että tultuaan valituksi virkaansa presidentti George Bush soitti kymmenen eri maan ja hallituksen päämiehelle - yksi heistä oli Mauno Koivisto.

Haastatteluissaan hän on paljastanut pitäneensä 1970-lukua Suomen historian ns. vaaran vuosina, kun on kysytty minkä uhan Neuvostoliitto muodosti Suomelle. Muistelmissaan hän on tuonut avoimesti esille myös tunteitaan; kun hän kertomansa mukaan autolla ajaessaan sai kuulla radiosta 21. elokuuta 1968 Neuvostoliiton suorittamasta Tšekkoslovakian miehityksestä, hän kertoo "itkeneensä niin etten tietä nähnyt." Koivisto itsekin ihmetteli 1990-luvun muistelmissaan reaktionsa voimakkuutta.

Koivisto on ollut Rooman Klubin kunniajäsen vuodesta 1984.

[muokkaa] Triviaa

1990-luvulla lehdet kirjoittivat myös hänen videopeliharrastuksestaan. Koiviston suosikkipeli tuolloin oli Nintendon Ice Climber.

Itse valtiaissa Koiviston hahmo esittää loppuvitsin Martti Ahtisaaren hahmon kanssa.

Mauno ja Tellervo Koivistosta tuli vuonna 2006 pisimpään naimisissa ollut presidenttipari.

[muokkaa] Koiviston presidenttikaudet

1. kausi: 27. tammikuuta 1982 – 1. maaliskuuta 1988
2. kausi: 1. maaliskuuta 1988 – 1. maaliskuuta 1994

[muokkaa] Koiviston kirjallinen ura

Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (väitöskirja), 1956
Linjan vetoa, 1969
Väärää politiikkaa, 1978
Tästä lähtien, 1981
Linjaviitat, 1983 (käännetty useille kielille)
Politiikkaa & politikointia 1979–81, 1988.
Maantiede ja historiallinen kokemus, 1992 (käännetty useille kielille)
Kaksi kautta I, 1994, ISBN 9512639475
Kaksi kautta II. Historian tekijät, 1995, ISBN 9512640821
Liikkeen suunta, 1997, ISBN 9512642727
Venäjän idea, 2001, ISBN 9513121089
Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteitä kansojen kohtalosta, 2004, ISBN 9513131815

[muokkaa] Kirjallisuutta

Tellervo Koivisto, Seppo Lindblom, Jaakko Kalela, Olavi Arrakoski (toim.): Kyllä se siitä! Mauno Koiviston ensimmäiset kahdeksan vuosikymmentä. Tammi, 2003. (Mauno Koiviston 80-vuotisjuhlakirja) ISBN 951-31-2829-6

[muokkaa] Aiheesta muualla

Yleisradion Kansallinen äänigalleria: [1] valtiopäivien avajaispuhe 1. maaliskuuta 1988

	Suomen presidentit
	K. J. Ståhlberg \| Lauri Kristian Relander \| Pehr Evind Svinhufvud \| Kyösti Kallio \| Risto Ryti \| Carl Gustaf Emil Mannerheim \| Juho Kusti Paasikivi \| Urho Kekkonen \| Mauno Koivisto \| Martti Ahtisaari \| Tarja Halonen