Fasismi

Wikipedia

Fasismi, vanhassa kielessä fascismi, on alkuaan Italiassa vuoden 1917 jälkeen syntynyt yhteiskunnallinen kumousliike ja poliittinen aate. Termiä fasismi käytetään yleiskäsitteenä koko eurooppalaiselle äärioikeistolaisuudelle ^[1].

Sisällysluettelo

1 Fasismin yleispiirteitä
2 Sanan alkuperä
3 Historia
4 Fasismi ja korporaatioteoria
5 Kirjallisuutta
6 Lähteitä

[muokkaa] Fasismin yleispiirteitä

Fasismi on esiintynyt eri maissa erilaisissa muodoissa. Kaikille fasismin muodoille yhteisiä piirteitä on katsottu olevan kansallisuusaate, vahvan valtion olemus, vallan keskittyminen, korporaatioperiaate ja voimakas tekniikan, voiman ja väkivallan ihannointi. Fasismi piti sisällään kansan alistumista voimakkaan johdon tai johtajan alaisuuteen, ja usein esiintyi myös suoranaista johtajan palvontaa. Oleellista fasismissa oli myös yksilön velvollisuus uhrautua kansallisten päämäärien hyväksi. Voimakkaan kansallisen politiikan takaamiseksi keskitetty johto oli tärkeää.

Fasismissa kansallisuusaate oli äärimmilleen vietyä ja se tarkoitti oman kansan ja valtion ihannoimista ja parempana pitämistä sekä muiden kansojen halveksimista. Kun fasismi pyrki kohdistamaan ihmisten huomion omaan erinomaisuuteen ja kansalliseen yhteyteen, onnistuttiin kansalaisten ajatukset kääntämään pois oman yhteiskunnan epäkohdista.

Sotalaitoksen merkitys on suuri fasistisissa aatteissa; jopa niin, että sen katsotaan olevan sekä yhteiskunnan että yksilön esikuva. Sotilaassa ilmenevät fasismin hyveet: valikoituneisuus, kovuus, rohkeus, ylenkatse, miehekkyys, sankaruus, kuoleman halveksunta, kuri ja tottelevaisuus. Mussolini sanoi: "Vain sota jännittää kaikki ihmisenergiat korkeimmilleen". Vihollista edustaa useimmiten ulkopuolinen tai aatteellinen vastustaja (vasemmisto, vapaa-ajattelijat), sitten muut kansat ja rodut.

[muokkaa] Sanan alkuperä

Sana fasismi tulee antiikin Rooman valtakunnan liktorien, henkivartijoiden, varustuksesta. Rooman viranomaisilla, keisarilla ja konsuleilla oli 12 ja pretoreilla kuusi liktoria. Liktorit kantoivat vitsakimppuja, joiden keskellä oli kirves: fasces.

1800-luvulla Italian sosialistit ryhtyivät perustamaan fasci nimellä kulkevia toimintaryhmiä. Nimitys otettiin vitsakimpusta ja sillä haluttiin symboloida työväen yhtenäisyyden voimaa ja tukea järjestäytymistä. Mussolini toimi yhden tällaisen sosiaalidemokraattisen fasci-ryhmän aktiivina, mistä nimitys hänen myöhemmin johtamalleen liikkeelle tuli.

[muokkaa] Historia

Oikeistoradikalismin henkisiksi esi-isiksi on mainittu muiden muissa Hegelin, Carlylen ja Nietzschen kaltaisia ajattelijoita. Väkivallan ja vaistojen filosofista, Georges Sorelista (1847 -1922), on vaikea sanoa kummanko totalitarismin haaran esi-isänä häntä olisi pidettävä, äärimmäisen oikeiston vaiko äärimmäisen vasemmiston. Sorelhan tunnetaan lähinnä anarkistina ja syndikalistina (ja suurena Leninin ihailijana), mutta hänen irrationalisminsa ja myyttiteoriansa olivat myös fasisteille huomattava inspiraation lähde.

Italialaisen fasismin perustaja Benito Mussolini oli Italian sosiaalidemokraattisen puolueen lehden päätoimittaja. Mussolinin kuitenkin erkaantui puolueesta ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vaatien Italian osallistumista sotaan. Vuonna 1919 Mussolini ja eräät muut nationalistit perustivat fasistisen liikkeen (Fasci di Combattimento) ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansallismielisenä järjestönä ja muuttivat sen puolueeksi 1921.

Fasistien keskeisenä toimintamuotona oli liikkeen puolisotilaallisten joukkojen väkivaltaiset hyökkäykset vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Fasistit omaksuivat joitain sosialistisia ja vasemmistolaisia vaatimuksia, mutta asettuivat nationalismin nimissä vastustamaan luokkataistelua ja vaativat luokkaetujen alistamista kansalliselle yhtenäisyydelle.

Lokakuussa 1922 Mussolini järjesti fasistien marssin Roomaan ja nousi pääministeriksi. Aluksi fasistit hallitsivat yhteistyössä muiden oikeistopuolueiden kanssa, mutta varmistivat itselleen parlamenttienemmistön vuonna 1923. Sosialistien kansanedustajan Giacomo Matteottin murha 1924 ja oppositioliikkeiden kieltäminen vuoteen 1926 mennessä tukahdutti kuitenkin parlamentaarisen opposition.

Mussolinin johdolla Italia hyökkäsi muun muassa Abessiniaan (nykyinen Etiopia), Albaniaan, Jugoslaviaan, Kreikkaan ja samanaikaisesti saksalaisten kanssa Ranskaan vuoden 1940 keväällä, josta hetkestä Italian katsotaan liittyneen toiseen maailmansotaan Saksan puolella. Amerikkalaisten ja brittien tultua Pohjois-Afrikan kautta Etelä-Italiaan 1943 Mussolini erotettiin pääministerin virasta ja määrättiin kotiarestiin. Italia oli tuolloin perustuslaillinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla oli valta nimittää ja erottaa pääministeri. Saksalaiset kuitenkin asettivat hänet miehitetyn Pohjois-Italian johtoon nukkehallitsijana. Kommunistipartisaanit kidnappasivat ja murhasivat Mussolinin 28. huhtikuuta 1945 juuri ennen sodan loppua estääkseen hänen antautumisensa amerikkalaisille, koska kommunistit epäilivät amerikkalaisten aikovan jättää Mussolinin eloon.

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden "Movimento Sociale Italiano"-puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale-nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale on Silvio Berlusconin hallituksessa ja AN:n puheenjohtaja Gianfranco Fini varapääministeri. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana MSI:ssä, mutta tämän muodostettua AN:n, perusti Fiamma Tricoloren.

Fasistisia liikkeitä esiintyi 1930-luvulla Italian ohella muiden muassa Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Romaniassa, Unkarissa ja Saksassa. Vaikka voimakkaan fasismin aikakauden voidaan katsoa loppuneen toisen maailmansodan loppumisen myötä, niin fasismia muistuttavia uusfasistisia liikkeitä ja ilmiöitä esiintyy yhä edelleen monissa maissa.

Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin, jota fasismi itsessään ei välttämättä sisältänyt. Mussolini ei ollut kiinnostunut esimerkiksi juutalaisten vainoamisesta, joten Italian juutalaiset joutuivat suoranaisen vainon kohteeksi vasta Italian liittouduttua Saksan kanssa, jolloin Mussolini julkisti manifestin, jonka mukaan Italiasta on tehtävä puhdasrotuinen arjalainen valtio. Italian uskonnonvapautta oli kuitenkin jo aiemmin kavennettu: tavoitteena yhtenäinen kansakunta.

[muokkaa] Fasismi ja korporaatioteoria

Korporaatioteorian mukaan Valtio hävittää puolueet ja niiden mukana käsitteet oikeisto ja vasemmisto. Parlamentarismi korvataan ammattikunnista muodostettavalla korporaatio- laitoksella, jonka perusteena on vahvan ammattiosaamisen käyttäminen koko yhteiskunnan hyväksi. Fasistinen valtio on vahva niin ulos- kuin sisäänpäinkin. Markkinatalous on yhteiskunnan talousmuodon perustana, mutta se on valtiovallan toimesta valvottua ja osittain säädeltyä. Käsite totalitarismi on fasistien luoma ja se kuvaa fasistisen Italian perusteita. Fasistinen yhteiskunta saattaa tarvitessaan valita itselleen vahvan johtajan, eli diktaattorin. Tämän valta rajataan yleensä määräaikaisiin toimikausiin.

[muokkaa] Kirjallisuutta

Encyclopedia of Politics and Religion, toimittanut Robert Wuthnow (London, Routledge, 1998), ks. erityisesti hakusanat ’Fascism’, kirjoittanut Roger Griffin (s. 257–264), ’Italy’, kirjoittanut Alberto Melloni (s. 399–404), ’Papacy’, kirjoittanut Michael Bordeaux (s. 655–658) ja ’Spain’, kirjoittanut William Callahan (s. 711–714).
George, Sorel: Reflections of Violence.
Dubiel, Helmut & Söllner Alfons (Hg.), Wirtschaft, Recht und Staat im Nationalsozialismus. Frankfurt a.M. , 1984.
Fritzsche, Peter: Rehearsals for Fascism – Populism and Political Mobilization in Weimar Germany. Oxford University Press, 1990.
Heidegger, Martin: What Is Metaphysics? , Englanti 1949 .
Jelavich, Barbara: Modern Austria – Empire & Republic 1800-1980. Cambridge University Press, 1987.
McMillan, James F.: Dreyfuss to de Gaulle – Politics and Society in France 1898-1969. Edward Arnold, 1985.
Mommsen, Hans: The Rise and Fall of Weimar Democracy. The University of North Carolina Press, 1996.
Mussolini, Benito & Gentile, Giovanni; Fascism Doctrine and Institutions. Ardita Publishers, Rome, 1935
Niinistö, L.J. Paavo Susitaival 1896-1993, Aktivismi elämänasenteena. SHS, 1998.
Orlandis, José: Katolisen kirkon historia. Okeanos Oy, 1999.
Sous le feu de Bernanos. le nouvel Observateur 19/1998.
Spengler, Oswald:Ratkaisun vuosia I – Saksa ja maailmanhistoriallinen kehitys. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1934.
Weiss, John: Conservatism in Europe 1770-1945 – Traditionalism, Reaction and Counter-Revolution. Thames and Hudson 1977.
Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1900-luvulle. SHS, 1999.
Uola, Mikko: Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu, 1982.
Eskelinen, Heikki : Me tahdoime suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala Seuran historia I,2004
Niinistö, L.J. Paavo Susitaival 1896-1993, Aktivismi elämänasenteena. SHS, 1998.
Elias, Norbert: Saksalaiset – Valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvuilla. Gaudeamus Kirja, 1997.