Inkvisitio
Wikipedia
Inkvisitio oli katolisen kirkon heresioita eli harhaoppeja vastaan toimiva instituutio, joka alkoi muotoutua vuonna 1184. Inkvisitiosta muodostui kirkon pysyvä instituutio harhaoppeja vastaan.
Päinvastoin kuin monet muut uskonnot, katolinen kirkko on ylhäältä johdettu ja hierarkkinen järjestelmä, jolla on keskusjohto. Konstantinus Suuren päätettyä kristinuskon vainon, kirkko pääsi keskittymään harhaoppien kitkemiseen. Harhaopit olivat kirkon ongelma jo alusta alkaen. Merkittäviä katolisesta (=yleisestä) kirkosta eronneita ja harhaoppiseksi tuomittuja oppeja ovat olleet muun muassa gnostilaisuus, areiolaisuus, manikealaisuus, keskiajalla kataarit ja uudella ajalla hussiitit, luterilaisuus ja kalvinismi.
[muokkaa] Inkvisition synty keskiajalla
Keskiajalla kehittyi pysyvä järjestelmä harhaoppeja vastaan. 1100-luvun alusta lähtien kirkon konsiilit vaativat maallisia hallitsijoita syyttämään kerettiläisiä.
Ensimmäinen keskiaikaisista inkvisitioista oli episkopaalinen inkvisitio, joka perustettiin vuonna 1184 paavin bullalla Ad abolendam. Inkvisitio oli vastaus voimistuvaan kataariharhaoppiin (albigenssit) Etelä-Ranskassa. Episkopaaliseksi sitä nimitetään, koska inkvisitiota valvoivat paikalliset piispat (latinaksi: episcopus). Episkopaalinen inkvisitio ei ollut kovinkaan tehokas toimissaan.
Paavi Gregorius IX loi 1231 paavillisen inkvisitiolaitoksen, joka oli vastaus episkopaalisen inkvisition epäonnistumiseen. Siihen nimitettiin tehtävään koulutettuja ammattilaisia. Inkvisiittorit tulivat eri munkkikunnista ja papistosta, mutta pääasiassa dominikaanisesta veljeskunnasta. Kidutus kuulustelun yhteydessä sallittiin 1252 paavi Innocentius IV:n bullalla ad extirpanda. Inkvisition kuulustelumenetelmät eivät kuitenkaan olleet tehokkaita maallisiin oikeusistuimiin verrattuna, koska verenvuodatus tai kuullustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi.
1200-luvun jälkeen inkvisitio levisi pohjoiseen Saksan ja Skandinavian kautta. Skandinaviassa sillä ei kuitenkaan ollut juuri merkitystä. Englantiin inkvisitiota ei koskaan perustettu, mutta Espanjan ja Portugalin valloitusten myötä se vietiin myös uuteen maailmaan.
Päinvastoin kuin aikaisemmin on oletettu, inkvisitiolla ei juuri ollut osallisuutta noitavainoihin. Kirkon ollessa valtansa huipulla 1000–1300-luvuilla, vainoja ei juuri esiintynyt. Paavi Aleksanteri IV kielsi vuonna 1258 inkvisitiota tutkimasta noituutta; kielto kumottiin vasta sata vuotta myöhemmin. Uudella ajalla, noitavainojen ollessa huipussaan, inkvisition oppineet pitivät noituuteen uskomista lähinnä taikauskona ja kielsivät sen tutkimisenkin. Inkvisitio toimi tällöin vain Italiassa ja Espanjassa. Pääosa noituudesta tuomituista oli kylä- ja paikallisoikeuksissa maallikkojen tuomitsemia.
[muokkaa] Espanjan inkvisitio uudella ajalla
1400-luvun lopussa Isabellan ja Ferdinandin Kastiliassa Espanjan inkvisitio saavutti itsenäisyyden Roomasta. Sen käännynnäisten (conversos) muslimien ja juutalaisten käsittely ja autodafee sai varsin synkän maineen. Inkvisitio pyrki varmistamaan "veren puhtautta" (limpieza de sangre) käännynnäisten joukossa.
Espanjan inkvisitio lopetettiin Napoleonin vallan aikana 1808–1812, mutta se perustettiin uudelleen Ferdinand VII:n palattua valtaistuimelle. Se lopetettiin vihdoin 1834.
Inkvisitio vietiin myös Meksikoon, ja se jatkoi toimintaansa Amerikoissa Meksikon itsenäistymiseen saakka.
Portugali toteutti samanlaisia uskonnollisia tutkimuksia merentakaisissa siirtokunnissaan, etenkin Goassa, jossa katolilaisuuden ja hindulaisuuden synkretismi kitkettiin pois.
[muokkaa] Rooman inkvisitio
Paavi Paavali III perusti 1542 vakituisen elimen, jonka tarkoitus oli puolustaa uskon eheyttä ja tutkia ja kieltää virheelliset opinkappaleet. Tämä elin, Sacrae Congregationis Sancti Officii, ryhtyi paikallisinkvisitioiden valvojaksi. Siihen kuului paavin nimittämä puheenjohtaja, yleensä kymmenen muuta kardinaalia, prelaatti ja kaksi avustajaa, jotka dominikaanit nimittivät. Sillä oli myös teologian ja maallisen lain asiantuntijoita.
Vuonna 1616 asiantuntijat antoivat vastauksen väitteeseen, että Aurinko on liikkumaton ja maailmankaikkeuden keskus ja maa kiertää sitä, arvion että väite on typerä ja absurdi, ensimmäinen kohta harhaoppinen ja toinen uskossa väärä. Lausunnon perusteella Kopernikuksen De revolutionibus orbium coelestium lisättiin kiellettyjen kirjojen luetteloon. Sama elin käsitteli 1633 Galileo Galilein tapauksen. Galilein esittämän teorian mukaan Maa kiersi Aurinkoa, eikä kirkko voinut hyväksyä tällaista käsitystä. Galilei perui lopulta väitteensä 22. kesäkuuta 1633, kun häntä oli uhkailtu kidutuksella.
Kaikkia kerettiläisiä, ateisteja ja muita harhaoppisia ei kuitenkaan tuomittu inkvisitiossa. Tapauksia hoitivat myös paikallisoikeudet, ja rienaajat voitiin tuomita jopa kuolemaan.
