Hans Kelsen

Wikipedia

Hans Kelsen (s. 11. lokakuuta 1881, Praha – k. 19. huhtikuuta 1973, Berkeley) on luultavasti tunnetuin moderneista oikeusteoreetikoista. Usein häntä pidetään tieteellisen oikeuspositivismin isänä. Kelsenin merkittävyyttä oikeusteoreetikkona osoittaa sekin, ettei edes sanoja "oikeusfilofian jättiläinen" ole kaihdettu häntä kuvattaessa, vaikka hänen aktiivikautensa on vielä - tuoreessakin - muistissa.

Kelsenin pääteos on Puhdas oikeusoppi (käännetty suomeksi 1968, alkuteos Reine Rechtslehre 1934, toinen, täysin uusittu laitos 1960). Teos on oikeuspositivismin kiistämätön klassikko.

Teoksen keskeinen ajatus on, että oikeuslauseilla, eli oikeustieteen muotoilemilla lauseilla, jotka kuvaavat oikeusjärjestystä, on oikeustieteessä samanlainen merkitys kuin kausaalilailla luonnontieteissä. Tämä ajatus tuli myöhemmin muodostamaan puhtaan oikeusopin ytimen. Tässä teoksessa Kelsen esittelee myös käsityksensä hierarkkisesti järjestyneestä normipyramiidista, jonka huipulla on perusnormi, 'Grundnorm'.

Tieteellisen uransa ohella Kelsen työskenteli myös käytännöllisempien tehtävien parissa. Hän mm. valmisteli Itävallan vuoden 1920 perustuslain tekstin ja myöhemmin toimi sotarikostoimikunnan oikeudellisena avustajana Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Hän saikin lempinimen ”Jurist der zwanzigsten Jahrhunderts”, eli 20. vuosisadan juristi.

Kelsen toimi uransa aikana professorina Wienissä 1917 – 1929, Kölnissä 1929 – 1933, Genevessä 1933 – 1940 ja Yhdysvalloissa (Harvard, Berkeley) vuodesta 1940 lähtien.

[muokkaa] Biografia

Kelsen syntyi Prahassa 11.10.1881 keskiluokkaiseen saksaa puhuvaan juutalaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Adolf Kelsen (1850 - 1907) och Auguste Löwy (1860 - 1950. Kelsenin ollessa kaksivuotias hän ja hänen perheensä muuttivat Wieniin, jossa hän myöhemmin aloitti oikeustieteelliset opintonsa. Vuonna 1912, Kelsen meni naimisiin Margarete Bondin kanssa ja pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä.

Opintojensa aikana vuonna 1908 Kelsen osallistui aikansa kuuluisimman valtio-oikeusoppineen Georg Jellinekin (1851-1911) pitämään seminaariin Heidelbergissä ja hän osallistui myös kenties kaikkien aikojen kuuluisimman sosiologin, Max Weberin (1864-1920) kursseille.

[muokkaa] Euroopan aika

Vuonna 1911 Kelsen julkaisi teoksensa Hauptprobleme der Staatsrechtslehre entwickelt aus der Lehre vom Rechtssatze (Valtio-oikeusopin pääkysymyksiä oikeuslauseopista käsin tarkasteltuna).

Kelsen nimitettiin Wienin yliopiston julkisoikeuden professoriksi vuonna 1919. Seuraavat kymmenisen vuotta olivat Kelsenin kehityksen kulta-aikaa. Hän osallistui säännöllisesti ns. Wiener Schule'n (Wienin piiri) toimintaan. Koulukuntaan kuuluivat muun muassa sittemmin tunnettuja oikeustieteilijöitä kuten Charles Eisenmann, Adolf Merkl, Alfred Verdross, Felix Kaufmann, ja Erich Voegelin. Myös Alf Ross, Pohjoismaiden ehkä merkittävin oikeusteoreetikko, osallistui Wienin piiriin toimintaan. Ross sittemmin erkaantui Kelsenin edustamasta oikeusfilosofisesta idealismista edustaen skandinaavista realismia ja arvosteli entisen opettajansa ajatuskulkuja välillä tiukoinkin sanakääntein. Kelsenin merkittävä vaikutus maailman oikeusfilosofiaan näkyy myös Suomessa, muun muassa siinä, että suomalainen oikeustieteilijä Simo Zitting (1915-1985), joka loi analyyttisen oikeusteorian perustan Suomeen, hankki perusopetuksensa Rossin koulukunnalta ja siis välillisesti Kelseniltä.

Vuoden 1930 aikana alkoivat Kelsenin poliittiset vastoinkäymiset. Hänet erotettiin tuolloin poliittisiksi sanotuin perustein Itävallan perustuslakituomioistuimesta ja Adolf Hitlerin vallannousu 1933 nosti lisää tummia pilviä taivaanrantaan. Kelsen lähti Itävallasta muuttaen Sveitsiin, Geneveen. Vuonna 1934 Kelsen julkaisi puhtaan oikeusoppinsa (Reine Rechtslehre), jonka toinen uudistettu painos julkaistiin Wienissä 1960.

[muokkaa] Siirtyminen Yhdysvaltoihin

Toisen maailmansodan puhkeamisen myötä Kelsen jätti 1940 lopullisesti Euroopan asettuen Yhdysvaltoihin. Hän oli tuolloin jo kuusissakymmenissä ja varustettu varsin puutteellisella englannin kielen taidolla. Siitä huolimatta hän jatkoi aktiiviuraansa, ensin luennoimalla Harvardin yliopistossa, ja sen jälkeen vuodesta 1942 Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, jonka vakinaisen professuurin haltija hän oli vuosina 1945-1952. Vuonna 1945 ilmestyi hänen ehkä tärkein valtioteoreettinen teoksensa "The General Theory of Law and State".

Vielä eläkkeelle siirtymisensä jälkeen Kelsen jatkoi aktiivista toimintaansa. Hän esiintyi vierailevana luennoitsijana kiertomatkallaan 1953 Euroopassa Kelsen vieraili myös Helsingissä, sekä lisäksi ainakin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa sekä Genevessä, Haagissa, Wienissä ja Edinburghissa. Yhteensä 11 yliopistoa nimitti hänet kunniatohtoriksi, niiden joukossa maineikas Harvardin yliopisto. Hänen teoksiaan on julkaistu 24 eri kielellä.

Kelsen kuoli 92 vuoden ikäisenä Berkeleyssä 19.4.1953. Kaiken kaikkiaan Kelsen julkaisi elämänsä aikana yli 400 teosta.

[muokkaa] Puhdas oikeusoppi

Puhdas oikeusoppi on tieteellinen teoria oikeudesta ja Kelsenin tunnetuin teoria. Puhtaasta oikeusopista puhuttaessa mainitaan säännönmukaisesti myös perusnormi ja normipyramidi. Yhtä usein unohdetaan mainita, että puhtaaseen oikeusoppiin sisältyy runsaasti muutakin oleellisesti ja syvälle oikeusteorian ytimiin pureutuvaa analyysiä. Kelsen ottaa teoksessa kantaa perinteiseen kysymykseen lain sitovuudesta, tehokkuudesta ja pätevyydestä, sekä puuttuu edelleen kysymyksiin oikeuden ja moraalin välisestä suhteesta sekä normilauseiden totuusarvosta.

Kelsen on halunnut luoda tieteellisen kaiken kattavan esityksen oikeusteoriasta, joka on puhdas kaikista poliittisista vaikutteista, ja siis puhdasta lain teoriaa ilman ideologisia kytkentöjä, tavoitteita tai vaikutusta (sen sijaan Kelsen ei puutu erityiskysymyksiin, lain tulkintaan yksittäistapauksissa). Vuonna 1934 julkaistun painoksen esipuheessa Kelsen, viitattuaan siihen, että useimmat senaikaiset aateryhmät (fasistit, kommunistit, katoliset, protestantit), olivat väittäneet, että Kelsenin puhdas oikeusoppi oli heidän poliittisten vastustajien asialla ja siis heitä vastaan, lausuu, että

"...lyhyesti, ei ole kerrassaan mitään poliittista suuntaa, josta puhdasta oikeusoppia ei olisi vielä epäilty. Mutta tämä juuri todistaa, paremmin kuin se itse kykenisi, sen puhtauden."

Kelsenin mukaan valtio ja oikeus ovat identtiset. Valtio ja sen suvereenius muodostavat oikeussääntöjen kokonaisuuden, joka voidaan johtaa ns. perusnormista (Grundnorm). Perusnormi sijoittuu ylimmälle tasolle oikeusnormien hierarkkisessa normipyramidissa (Stufenbau), jossa alemman normin pätevyys palautuu aina ylempään normiin. Kaikkea siis hallitsee perusnormi.

Kelsen hierarkkista normipyramidia koskeva teorian mukaan jokainen oikeusjärjestyksen normi saa sitovuutensa ja pätevyytensä toisesta sitä ylemmällä tasolla pyramidissa sijaitsevasta normista, kunnes lopulta päädytään edellytettyyn perusnormiin (Grundnorm). Kielikuvaa käyttäen: oikeusjärjestystä voidaan verrata sähköverkkoon. Vain jos jokin lamppu on kytketty verkkoon se saa virtaa ja syttyy, ja jokainen verkon kaapeli on puolestaan kytketty yhä paksumpaan kaapeliin ja kaikki kaapelit ovat yhteydessä pääkaapeliin ja pääsulakkeeseen. Pääsulake, jonka läpi kaikki sähkövirta tulee taloon vastaa Kelsenin perusnormia ja vähäisemmät kaapelit alemmanasteisia normeja. Ellei lamppua ole kytketty verkkoon se ei yksinkertaisesti syty. Eduskunta säätää lakeja perustuslain siihen oikeuttamana, ministeriö on oikeutettu antamaan asetuksia jos eduskunta on säätämässään laissa oikeuttanut sen antamaan asetuksia, asetuksessa voidaan antaa lääninhallitukselle oikeus nimittää valvovia virkamiehiä, ja valvova virkamies voi pakkotoimin sulkea yleisvaaralliseksi havaitsemansa laitoksen sen toimivallan nojalla, jonka hän on saanut lääninhallitukselta. Poliisi antaa tarvittaessa valvovalle virkamiehelle virka-apua. Mutta ellei kysymyksessä ole lääninhallituksen asianmukaisesti nimittämä virkamies vaan vain joku ilkeä naapuri, joka tahtoo sulkea häntä häiritsevän laitoksen ei kenenkään kuulu noudattaa hänen sulkemiskehotustaan eikä poliisi saa antaa hänelle virka-apua. Lamppu ei siis syty, se ei saa virtaa.

[muokkaa] Kelsenin kielenkäyttö

Kelsenin kielenkäyttö on saksalaiseen tapaan ankaran loogista ja perusteellista. Tyylinäytteenä Kelsenin kirjoittamistavasta esitettäköön ote jossa hän selostaa imputaatiota (imputaatio on suomennettu 'syyksilukemiseksi') verraten sitä kausaalisuuteen, josta Kelsen mainitsee seuraavaa:

"... (kausaalisuudessa) kukin konkreettinen syy on katsottava toisen syyn vaikutukseksi ja kukin konkreettinen vaikutus toisen vaikutuksen syyksi, niin että syyn ja vaikutuksen ketju - kausaalisuuden olemuksen mukaisesti - on kummassakin suunnassa päättymätön. Lisäksi jokainen konkreettinen tapahtuma on periaatteessa äärettömän lukuisien kausaalisarjojen leikkauspiste" (Puhdas oikeusoppi, WSOY, 1968, s.101, suomennos Olli Nikkola.)

[muokkaa] Kritiikkiä

Yllä jo mainittu tanskalainen oikeusteoreetikko Alf Ross, piti Kelsenin pitämis-käsitystä epärealistisena idealismina. Kelsen itse torjuu Rossin näkemyksen näin:

"Oikeuden käsitteen olennaisena elementtinä 'voimassaolo' ei voi olla muuta kuin 'pitämistä' tarkoittavaa voimassaoloa. Ross torjuu sen puhtaan oikeusopin omaksuman vaatimuksen, että oikeuden käsitteen on tavoitettava se mieli, jossa oikeus puhuttelee niitä yksilöitä, joiden käyttäytymistä se sääntelee ja että se on sen takia määriteltävä pitämisnormiksi; sillä - niin väittää Ross - 'pitäminen' ei ole todellinen, vaan pelkästään uskoteltu (pretended), mieli." (op.cit. s.226, alav. 1 ss., korostukset tässä)

Ross puolestaan itse on kuvannut Kelsenin käsitystä normiin sisältyvästä pitämiselementistä ja erityisesti sen objektiivisuudesta "psykologiseksi harhakäsitykseksi" (harhaksi, väärinkäsitykseksi). - Ross siis katsoo, ettei senkaltaisella pitämiselementillä, jota Kelsen pitää oikesunormin keskeisenä osana, ole objektiivista todellisuuspohjaa: Ross on realisti ja kieltäytyy uskomasta metafyysiseen pitämiseen kun todellisuuspohjaa ei löydy. 'Pitäminen' on siis subjektiivinen, psykologinen joskin erittäin yleinen harha.

- Oletettavasti Rossin esittämä näkemys on sinänsä oikeutettu. Voidaan näet katsoa, että Kelsen ja Ross tarkastelevat samaa tutkimuskohdetta eri näkökulmista (ja kuvaisivat näin ajateltuna kumpikin täysin oikein sen puolen jonka näkee). Eri asia on, voidaanko jompaakumpaa näkökulmaa pitää toista jotenkin 'parempana' tai 'oikeutetumpana'.

Myös oikeusteoreetikot H. L. A. Hart ja suomalainen Kaarlo Tuori (s. 1948) ovat kritisoineet Kelsenin näkemyksiä. Kritiikissään Tuori ei hyväksy teoriaa perusnormista, koska se on oletettu, ei asetettu. Täten Kelsen luopuu Tuorin käsityksen mukaan oikeuspositivismin edellyttämästä oikeusjärjestyksen positiivisuus-vaatimuksesta.