Virvatuli

Wikipedia

Virvatulet tai aarnivalkeat ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulia on eri värisiä. Joidenkin virvatulten kerrotaan hyppelehtivän, vaappuvan tai huojuvan, tai jopa liikkuvan paikasta toiseen. Kerrotaan usein, että virvatulet katoavat tai pakenevat kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkät kansanperinteet. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatulen on jopa kerrottu kadonneen, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta joihinkin aarnihautoja koskeviin kansanperinteisiin liittyvät paikalta kuuluvat oudot äänet.

Sana virva tarkoittaa jotakuinkin väreilyä, häilymistä ja lepattamista. Virvatulet vaikuttavat monista luonnottomilta tai yliluonnollisilta. Tästä syystä virvatuliin liittyy paljon kansantarinoita ja myyttejä. Tiede tarjoaa erilaisia teorioita virvatulten selittämiseksi.

Sisällysluettelo

1 Virvatulet kansanperinteessä
2 Tieteelliset selitykset
3 Harvinaistuva ilmiö
4 Esimerkkejä väitetyistä virvatulitapauksista
5 Virvatulten vertauskuvallisuus
6 Katso myös

[muokkaa] Virvatulet kansanperinteessä

Virvatulia kerrotaan nähdyn myös veden pinnalla. Virvatuli voisi ehkä näyttää tältä.

Virvatulia tunnetaan lähes kaikkien kulttuurien perinteistä kaikkialta maapallolta, ja usein niihin liittyvät kansanperinteet ovat hyvin vanhat. Suomessa ja muuallakin Euroopassa on ollut käsityksiä, joiden mukaan virvatulet ovat henkiolentoja tai henkiolentojen valoja, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä.

Suomessa uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Aarnihauta oli aarrekätkö, jota vartioi aarniksi kutsuttu haltia. Virvatulien uskottiin palavan aarnihaudoilla varsinkin juhannusyönä. Silloin ne ilmoittivat aarteen sijaintipaikan.

Virvatulet on usein liitetty myös kummitteluun. Vanhan perinteen mukaisesti varsinkin hautausmailla tai surma- tai onnettomuuspaikoilla nähtyjä virvatulia pidetään ihmisten sieluina. Eräiden liekkiä muistuttavien virvatulten nimitys on ollut liekkiö. Liekkiö on ajateltu esimerkiksi aavelinnuksi tai lapsen sieluksi. Joskus uskottiin, että kun hautausmaalta nousee tulta, siellä on kakkiainen.

Joistakin virvatulien perinteisistä havaintopaikoista Euroopassa ja Yhdysvalloissa kerrotaan samankaltaista kulkutarinana levinnyttä kertomusta. Sen mukaan paikalla on käynyt onnettomuus, esimerkiksi junaturma. Nähty vaappuva valo on päätään etsivän onnettomuuden uhrin lyhty.

Metalliesiintymiä on entisaikaan etsitty paikoilta, joissa on näkynyt valoilmiöitä. Outokummun kaivosten kerrotaan löytyneen valoilmiöiden avulla.

[muokkaa] Tieteelliset selitykset

Virvatulille tarjotut luonnontieteelliset selitykset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Perinteiden tuntemat virvatulet kattavat siis oletetusti useita erityyppisiä ilmiöitä. Soilla havaittu sininen tai vihertävä liekki johtuu teorian mukaan suosta nousevista suokaasuista, joita syntyy eloperäisen aineksen lahoamisesta, käymisestä tai mätänemisestä. Oletetaan, että suon pintaan nouseva kaasu syttyy jostain syystä palamaan. Monet yksityiskohdat tässä selitysmallissa ovat kuitenkin ongelmallisia. Metaani, yleinen suokaasu, esimerkiksi palaa räjähdysmäisesti ja nopeasti. Vaikka jotkut virvatulet ovat lyhytaikaisia, toisten on kerrottu voivan palaa vakaasti pitkiäkin aikoja. Tasainen palaminen edellyttäisi myös tasaista kaasun "erittymistä" suon pintaan. Metaani myös palaa keltaisella liekillä, kun virvatulet kerrotaan yleensä sinertäviksi. [1] Metaani myös palaa kuumalla liekillä, mutta virvatulten ei olla kerrottu polttaneen tai sytyttäneen mitään.

Bioluminesenssi eli eliöiden biologisesti tuottama valo selittää joitakin tapauksia. Heikkovaloiset ja paikallaan pysyvät valonlähteet pimeässä luonnossa voivat olla bioluminoivaa levää tai sientä.(katso: peikonkulta) Ehkä myös kiiltomatoja on toisinaan pidetty virvatulina. [2]

Joitakin virvatulia on toisinaan verrattu käytökseltään ja ulkonäöltään pallosalamoihin. Onkin ehdotettu, että valopallomaiset tai liikkuvat virvatulet saattaisivat johtua luonnossa esiintyvistä sähköisistä ilmiöistä.

Liikkuvien virvatulten selitykseksi on jopa ehdotettu bioluminoivaa levää, hometta tai bakteereita turkissaan kantavia eläimiä. Lintujen on kerrottu joskus, erittäin harvoin, hohtavan. Venäjällä väitetään ammutun joitakin hohtavia sorsia, joiden valo on jonkin ajan eläimen kuolemasta päästä hiipunut. On myös ollut havaintoja, että joidenkin pöllöjen rintapuoli hohtaisi pimeässä. Eräät pimeässä lentävät valoilmiöt ovatkin paljastuneet tornipöllöiksi.[3]

Aavoilla mailla esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Israelissa nähdyt virvatulet johtuvat teorian mukaan ilmakehän toisesta paikasta heijastamista kaupunkien tai teiden valoista, eräänlaisista kangastuksista.

Ukkosella esimerkiksi korkeisiin rakennuksiin tai puiden latvoihin syntyvää hohdetta kutsutaan ukonvirvaksi. Ukonvirva on sähköinen ilmiö.

Täysin epätieteellisinä pidettyihin virvatulten selityksiin kuuluvat muun muassa maan alta purkautuvat tektonisten tapahtumien irtipäästämät energiat.

[muokkaa] Harvinaistuva ilmiö

Virvatulet ovat leimallisesti syrjäseutujen ilmiö. Tiheän asutuksen seuduilla niitä ei juuri havaita. Keinovaloista ympäristöön säteilevä valosaaste voi estää havaitsemasta virvoja, mutta todennäköisesti tiheästi asutuilla seuduilla itse ilmiötäkin esiintyy paljon vähemmän.

Useat virvatulet lienevät herkkä ilmiö, joka edellyttää useiden tekijöiden olevan kohdallaan. Virvatulet voivat kadota esimerkiksi maaston muokkauksen myötä. Israelissa tiedetään tapaus, jossa eräs autiomaalla toistuvasti havaittu virvatuli lakkasi ilmestymästä, kun lähistöllä ollut tie päällystettiin. Tien päällystämisen arvellaan vaikuttaneen jollakin tavoin alueen mikroilmastoon, jonka erikoispiirteet saivat aiemmin virvatulen aikaan. Vastaavia tapauksia, joissa tien tai rautatien muutostyö on kadottanut ilmiön, arvellaan olevan muitakin. Maastonmuokkaus voi kadottaa virvatuli-ilmiön jostain lähiseudulta, vaikka suoraa yhteyttä ilmiön ja muokatun maastonkohdan välillä ei tiedettäisikään. Suomessa esimerkiksi soiden väheneminen on voinut vähentää virvatulia, sillä usein virvatulia kerrotaan olevan juuri soilla.

Virvatulet ovat harvinaistuneet myös kansanperinteessä. Monet eivät edes tiedä virvatulen käsitettä, eivätkä siten osaa nimetä pimeässä näkemäänsä outoa valonlähdettä, vaikka sellaiseen sattuisivat törmäämään. Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomessa, jossa maatalous oli yleisin elinkeino, tunnettiin paljon elävää paikallista kansanperinnettä koskien virvatulia. Tiedettiin kertoa paikkoja ja alueita, joilla virvatulia näkyi usein.

[muokkaa] Esimerkkejä väitetyistä virvatulitapauksista

Seuraavassa on joitakin väitettyjä virvatulitapauksia. Nämä ovat tyypillisiä virvatulikertomuksia. Niiden todenperäisyyttä ei voi todistaa, mutta ne kelpaavat esimerkeiksi siitä, millaisia virvatulikertomukset yleensä ovat.

Syysyönä, Joensuun Pilkon kaupunginosassa, vanhalla hautausmaalla, näkivät nuoret ohiajavasta autosta valon, ja jäivät katsomaan sitä. Valo oli kaukainen ja punertava, ja muistutti etäisesti punaista liikennevaloa. Valo tuntui liikkuvan hitaasti vaakasuunnassa edestakaisin. Joskus valo oli ollut myös paikallaan. Valon väri oli toisinaan näyttänyt vaihtelevan vihreään ja keltaiseen. Valon sijainti ei ollut varma, välillä se ehkä sijaitsi hautausmaan aidan sisäpuolella, välillä taas sen takana, mutta aina se tuntui etäiseltä. Hautausmaalla ei ollut keinovaloja, ja sen takana oli pimeä metsä. Ilmiötä tultiin useana iltana autolla katsomaan, mutta aina se ei näkynyt. Joskus ilmiö oli jo tulijoita odottamassa, joskus taas syttyi vasta odottelun jälkeen. Muutaman kerran lähdettiin valoa tavoittamaan, mutta se aina katosi lähestyttäessä. Sitä yritettiin jopa piirittää, mutta tuloksetta. Muutaman vuoden päästä ilmiötä ei enää näkynyt, vaikka sen metsästykseen oltiin varauduttu muun muassa digikameroin.

Toinen väitetty tapaus sattui Pohjois-Suomessa Rovaniemen lähellä suoniityllä kesällä 1990. Eräs mies oli veljensä kanssa kalassa pienellä joella heinäkuun lopussa keskiyön hämärässä. Joen toisella puolella näkyi lähellä maankamaraa pieni mutta selkeä vihertävä, hieman lepattava liekki, joka hohteli paikallaan pienen mättään yläpuolella. Liekki ei sammunut eikä himmentynyt, vaikka miehet odottivat hyvän aikaa sen äärellä. Lähemmäs ei ollut mahdollista mennä, sillä joen yli ei ollut pääsyä. Joen rannoilla oli paikoittain kuolleita poroja, jotka olivat luultavasti karhun raatelemia. Pidettiin mahdollisena, että maatuva poro tai suokaasut olisivat aiheuttaneet ilmiön.

[muokkaa] Virvatulten vertauskuvallisuus

Runoissa ja lauluissa virvatulet ovat yleensä maailman houkutusten vertauskuva, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia. Eino Leinon runossa Nocturne sanoo elämänsä taistelut jo läpikäynyt: "En mä enää aja virvatulta". Tällä hän tarkoittaa häilyväisten haaveiden ja onnen lupausten jahtaamisen lopettamista, ja tyytymistä siihen, mitä on käsillä.