Iranin historia
Wikipedia
Iran on yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisista sivilisaatioista.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varhaishistoria
Iranissa oli lukuisia kulttuureja jo ennen arjalaisten maahantunkeutumista noin vuonna 1000 eaa, joista monet ovat yhä varsin tuntemattomia. Vanhimpiin lukeutuu Elam, josta on säilynyt kirjoitettua kieltä jo vuodelta 3000 eaa. Akemenidit (559 - 330) eaa tekivät Persian valtakunnasta suurvallan yhdistäen useita heimoja ja kuningaskuntia. Hellenistisen kauden (300 - 250 eaa) jälkeen seurasivat parthialaisten (250 eaa - 226 jaa) ja sassanidien (226 jaa - 651 jaa) dynastiat.
[muokkaa] Keskiaika
Sassanidien valtakunnan hajaantumisen jälkeen kesti melkein 150 vuotta ennen kuin Iraniin tuli uusi dynastia, islamilaisten umaijadien kalifikunta. Sitä seurasi abbasidien kalifaatti. Puoli-itsenäisestä tahiridien dynastiasta (820-872) alkaen iranilaiset pyrkivät palauttamaan itsenäisyytensä, mitä vauhditti abbasidien taantuminen. Seuraavat kolme dynastiaa, saffaridit (867-903), ziyaridit ja samanidit (875-1005) valloittivat hitaasti takaisin vielä abbasidien hallitsemia Iranin provinsseja. Kaikki dynastiat pyrkivät enemmän tai vähemmän muinaisen Persian, sen kielen ja tapojen palauttamiseen.
Seuraava suurta osaa Iranista hallinnut kansa olivat seldžukit, joiden johtajalle Tughril Begille Bagdadin kalifi antoi tittelin Idän kuningas 1055. Hänen poikansa Malik Shahin aikana Iran nautti kukoistuskaudesta tieteissä ja kulttuureissa, suurelta osin viisiri Nizam al-Mulkin ansiosta. Seldžukeja uhkasi ismailiittien nizarien kapinallinen lahko assassiinit, joka piti hallussaan Alamutin linnoitusta ja kontrolloi sen ympäristöä yli 150 vuoden ajan. 1200-luvulla Irania kohtasi Mongolivaltakunnan mongolien tuhoisa valloitus. He perustivat Iraniin Il-kaanien valtakunnan. Timur Lenk valloitti Iranin 1300-luvun lopussa perustaen timuridien valtakunnan, joka pian hajosi.
[muokkaa] Uusi aika
Iran uudistui safavidien (1502-1736) aikana ja valtionuskonnoksi tuli šiialaisuus. Jo 1600-luvulta lähtien Euroopan siirtomaavallat, kuten Portugali, Iso-Britannia, Venäjän keisarikunta ja Ranska alkoivat saada jalansijaa Iranissa. Iran menetti suuret osat alueistaan kolonialisteille, mutta ei koko itsenäisyyttään. Modernin Iranin historia alkaa perustuslakivallankumouksesta 1905 ja rajoitetun perustuslain, joka teki Iranista perustuslaillisen monarkian, säätämisestä 1906. Ensimmäisen maailmansodan aikana maa oli brittien ja venäläisten miehittämä. Perustuslaillisten liikehdintä johti vanhan dynastian kaatumiseen ja uuteen Pahlavi-dynastiaan Reza Pahlavin noustua valtaan 1921. Hänen kaudellaan Iran alkoi modernisoitua ja sekularisoitua, ja keskusvalta korvasi provinssi- ja heimovallan. Pahlavi oli kuitenkin yksinvaltias.
Toisen maailmansodan aikana Iran oli tärkeä alue liittoutuneiden Neuvostoliiton-avustuslinjalle. Elokuussa 1941 brittiläiset ja intialaiset joukot miehittivät Iranin Irakista, ja neuvostoliittolaiset pohjoisesta käsin. Britit pakottivat saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneen Reza Pahlavin eroamaan ja tilalle tuli hänen poikansa Mohammad Reza Pahlavi, joka hallitsi vuoteen 1979.
[muokkaa] Toisen maailmansodan jälkeen
Teheranin konferenssi 1943 määritteli muun ohessa Iranin sodanjälkeisen itsenäisyyden ja rajat. Sodanjälkeinen Iran näytti hitaasti kehittyvän perustuslailliseksi monarkiaksi. Mohammed Reza Pahlavi antoi hallitukselle ja parlamentille varsin vapaat kädet. Vaaleja, joskin korruptoituneita pidettiin. Vuonna 1951 parlamentti päätti kansallistaa brittien hallitseman öljyteollisuuden ja nationalistinen Mohammad Mossadeq valittiin muutaman viikon päästä pääministeriksi, mikä johti kriisiin. Taloudellisesti kalliiksi tulleesta kansainvälisestä kauppapainostuksesta huolimatta kansallistaminen jatkui. Mossadeq pakottiin eroamaan, mutta hänet valittiin pian uudestaan ylivoimaisella enemmistöllä, jonka jälkeen hän julisti maan tasavallaksi 1952. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA auttoi 1953 Mossadeqin syrjäyttämisessä ja šaahi Mohammad Reza Pahlavin, joka oli ollut lyhytaikaisessa maanpaossa Roomassa, nostamisessa takaisin valtaan. Šaahi takasi länsimaiden osuudet öljyteollisuudesta seuraavaksi 25 vuodeksi.
Iran sai puolet öljyteollisuuden voitoista, mutta sen ei sallittu tarkastaa tilejä varmistaakseen ilmoitettujen voittojen oikeellisuuden, eikä asettaa edustajiaan öljy-yhtiöiden hallituksiin. Tasapaino palautui ja 16 vuotta voimassa ollut sotatila lakkautettiin 1957. Iran lähestyi länttä liittymällä Bagdadin sopimukseen ja ottamalla vastaan sotilaallista ja taloudellista apua Yhdysvalloilta. Iranin hallitus aloitti laajan reformaatio-ohjelman modernisoidakseen maata, etenkin muuttaakseen puolifeodaalisen maatalouden.
Reformit eivät kuitenkaan kovin hyvin onnistuneet parantamaan taloudellisia oloja ja eräät islamilaiset ryhmät vieroksuivat liberaalia länsimielisyyttä. 1960-luvun puolivälistä poliittinen tilanne alkoi muuttua yhä epästabiilimmaksi. Pääministeri Hassan Ali Mansur murhattiin 1965 ja salaisesta poliisista, SAVAK:sta tuli yhä väkivaltaisempi. On arvioitu, että SAVAK surmasi 13.000 - 15.000 ihmistä, ja tuhansia muita pidätettiin ja kidutettiin. Vuonna 1964 karkotetun Ajatollah Khomeinin johtamasta papistosta tuli yhä äänekkäämpi. Suhteet Irakiin heikkenivät etenkin Shatt-al-Arab-vesiväylän kiistan takia. Vuonna 1969 Iran irtisanoitui vuoden 1937 sopimuksesta, joka antoi väylän Irakille. Iran kasvatti voimakkaasti puolustusbudjettiaan ja oli 1970-luvun alkuun mennessä alueen suurin sotilasmahti. Marraskuussa 1971 Iran miehitti kolme saarta Persianlahden suulta, vastineena Irakin tuhansien iranilaisnationalistien karkotukselle.
Vuonna 1973 šaahi palautti öljyteollisuuden kansalliseen konrolliin. Arabien-Israelin sodan jälkeen 1973 Iran ei liittynyt arabimaiden länttä ja Israelia vastaan julistamaan öljysaartoon, vaan käytti tilannetta hyväkseen myyden kalliiksi käynyttä öljyä ja käyttäen rahat modernisointiin ja puolustusmenojen kasvattamiseen.
Talouden kehittäminen koitui kuitenkin vain harvojen hyödyksi jättäen suuren enemmistön osattomaksi, mikä kulminoitui laajoina uskonnollisesti johdettuina mielenosoituksina läpi 1970-luvun lopun. Sotatila julistettiin 1978 kaikkiin tärkeimpiin kaupunkeihin, mutta šaahi ymmärsi valtansa perustan kadonneen ja pakeni Iranista 16. tammikuuta 1979. Šaahin perinnöstä käydyn sisäisen kamppailun voitti Ajatollah Khomeinin johtama uskonnollinen liittouma. Khomeinista tuli yksinvaltias ja Iranista teokratinen tasavalta.
[muokkaa] Islamilainen tasavalta
Uusi hallinto oli äärikonservatiivinen. Se kansallisti teollisuuden ja palautti islamilaiset traditiot kulttuuriin ja lakiin. Länsivaikutteet estettiin ja länsimielinen eliitti pakeni maasta. Iranin panttivankikriisissä militantit iranilaisopiskelijat valtasivat Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa 4. marraskuuta 1979 ja pitivät sen työntekijöitä vankeinaan tammikuun 20. päivään 1981. Yhdysvallat lopetti diplomaattisuhteet ja asetti taloudellisia pakotteita 7. huhtikuuta 1980 ja myöhemmin samassa kuussa teki epäonnistuneen vapautusyrityksen, jossa seitsemän amerikkalaissotilasta kuoli. Lopulta Ronald Reagan lopetti kriisin virkaanastujaispäivänään, suostumalla lähes kaikkiin iranilaisten vaatimuksiin.
22. syyskuuta 1980 Irak hyökkäsi Iraniin ja alkoi Irakin-Iranin sota. Yhdysvaltain politiikka pyrki Iranin eristämiseen ja se ja sen liittolaiset avustivat Irakia aseilla ja teknologialla. Ironista kyllä, Reaganin hallitus myi Iran-Contra skandaalissa salaa aseita myös Iranille. Verinen sota jatkui vuoteen 1988. Pienemmässä mittakaavassa taisteluja käytiin myös kurdien ja Iranin hallituksen välillä vuodesta 1979 1990-luvulle.
Khomeini kuoli 3. kesäkuuta 1989 ja papistoneuvosto valitsi seuraajaksi Ajatollah Ali Khameinin, joka jatkoi edeltäjänsä linjaa vain pienin muunnoksin. Persianlahden sodassa 1991 Iran pysyi puolueettomana, rajoittaen toimensa Yhdysvaltain tuomitsemiseen ja Irakin lentokoneiden ja pakolaisten päästämiseen alueelleen.
Presidentti Rafsanjania seurasi 1997 maltillinen Mohammad Khatami. Se johti vaaralliseen jännitteeseen äärikonservatiivisen papiston ja maltillisen uudistushaluisen hallituksen välillä. Se kulminoitui viikon kestäneisiin hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin kesäkuussa 1999, jotka poliisi lopulta väkivaltaisesti hajotti. Khatami uudelleenvalittiin kesäkuussa 2001, mutta konservatiivit alkoivat tiukemmin estää reformistien toimintaa sulkemalla lehtiä ja hylkäämällä parlamenttiehdokkaita. Se yhdessä Khatamin epäonnistuneiden reformipyrkimysten kanssa johti poliittiseen apaattisuuteen Iranin nuorison keskuudessa. Seuraavaksi presidentiksi valittiin 2005 äärikonservatiivi Mahmoud Ahmadinejad.
Uusin ulkopoliittinen kriisi on lännen epäily Iranin pyrkimyksestä valmistaa ydinasetta ydinvoimaohjelmansa varjolla. Iran on toistuvasti kiistänyt tämän ja vakuudeksi Khameini on sanottu jopa julistaneen fatwan, joka kieltää ydinaseiden valmistamisen, varastoinnin ja käytön. Länttä fatwa ei ole vakuuttanut.
