Erich Ludendorff
Wikipedia
Erich Ludendorff (joskus mainitaan kunnianimellä Erich von Ludendorff) (9.4.1865–20.12.1937, Tutzing, Baijeri, Saksa) oli huomattava Saksan keisarikunnan kenraali ensimmäisessä maailmansodassa, joka asemallaan ja toimillaan vaikutti olennaisesti Saksan menestykseen sodassa.
Ludendorff syntyi entisen Preussin alueella, Kruszewniassa lähellä Posenia (nyk. Poznań Puolassa). Vaikkakaan hän ei itse tiukasti ottaen ollut junkkeri, Ludendorffilla oli yhteyksiä etuoikeutettuun luokkaan äitinsä Klara von Tempelhoffin kautta. Ludendorff kasvoi pienellä perhetilalla. Hänen äidinpuoleinen tätinsä antoi hänelle perusopetusta. Pääasiassa hänen erinomaiset lahjansa matematiikassa ja hänen koko elämänsä läpi kestänyt poikkeuksellinen työetiikkansa ansaitsivat hänelle sisäänpääsyn kadettikouluun Plönissä. Samassa kadettikoulussa opiskeli myös Heinz Guderian ja koulu tuottikin useita erinomaisesti koulutettuja saksalaisupseereita.
Pestautuminen upseeriksi 18-vuotiaana aloitti Ludendorffin loistavan sotilasuran. Vuonna 1894 hänet nimitettiin Saksan yleisesikuntaan, jossa hän mm. palveli joukkojensijoitusosaston päämiehenä vuonna 1908 ja auttoi osaltaan hienosäätämään Ranskaa vastaan suunnattua hyökkäysstrategiaa, Schlieffen-suunnitelmaa.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ludendorff nimitettiin ensin Karl von Bülow'n alaisuuteen Saksan Toisen Armeijan esikuntapäälliköksi. Kyseisessä toimessa hän vastasi Liègen linnakkeiden valtaamisesta, mitä ilman Schlieffen-suunnitelmaa ei voinut onnistua. Onnistuttuaan tehtävässään Ludendorff lähetettiin Itä-Preussiin, missä hän toimi Paul von Hindenburgin esikuntapäällikkönä. Tannenbergin ja Masurian järvien taisteluiden voitoissaan Hindenburg luotti vankasti Ludendorffiin ja Hoffmanniin.
Elokuussa vuonna 1916 Falkenhaynin erotessa yleisesikunnan päällikkyydestä (Oberste Heeresleitung, OHL, "Ylin Armeijan Komento"), Hindenburg siirtyi tähän tehtävään ja toi Ludendorffin mukanaan varaesikuntapäälliköksi. Ludendorff oli näihin aikoihin käytännössä Saksan sotaponnistuksen johtaja Hindenburgin toimiessa hänen johdateltavissa olevana esimiehenään. Ludendorff oli rajattoman sukellusvenesodankäynnin puolestapuhuja, minkä aloittaminen lopulta veti Yhdysvallat sotaan mukaan.
Hindenburgin ja Ludendorffin niin sanottu Kolmas Ylin Johto ("Kolmas OHL") oli käytännössä sota-teollinen diktatuuri, joka pääosin jätti Kaiser Vilhelm II:n taustahahmoksi. Kolmas OHL sotkeutui syvälle sisäpolitiikkaan aina ministerien eroon pakottamisia myöten, mukaan lukien itsensä kanslerin erottaminen kolmesti peräkkäin. Tämän jälkeen heillä oli käytännössä veto-oikeus valtion tehtäviin nimityksissä.
Venäjän vetäydyttyä sodasta vuonna 1917 Ludendorff toimi avainasemassa Saksalle suotuisan Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimisessa maaliskuussa 1918. Länsirintaman komentajana vuonna 1918 käytännössä toiminut Ludendorff suunnitteli ja toteutti sarjan Saksan hyökkäyksiä ententen romahduttamiseksi. Operaatio Michaelilla alkaneet hyökkäykset lähes saavuttivat tavoitteensa, mutta voitokkaat taistelut kuitenkin olivat epäonnistuminen strategisella tasolla. Yhdysvaltain armeijan joukkojen siirtyminen Eurooppaan teki saksalaisten aseman kestämättömäksi ja aiheutti Ludendorffille hermoromahduksen, jolloin hänen valtansa siirrettiin takaisin Reichstagille syyskuun 29. päivänä. Ludendorff vaati välitöntä rauhaa, minkä jälkeen hän jätti Saksan ja pakeni Ruotsiin.
Maanpaossa hän kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joissa hän mytologisoi Saksan armeijan toiminnan sodassa, mikä käytännössä johti Dolchstoßlegenden ("selkäänpuukotuslegenda") muodostumiseen. Hän väitti, että vasemmistopoliitikot olivat "puukottaneet selkään" armeijaa. Myös Ludendorffin lukuisista ympäri Preussia ja Baijeria sijainneissa bordelleissa olleista rakastajattarista on löytynyt tunnustuksia hänen päiväkirjoistaan.
Lopulta vuonna 1920 Ludendorff palasi Saksaan, jossa hän oikeistopoliitikkona osallistui Hitlerin epäonniseen oluttupakaappaukseen vuonna 1923. Vuonna 1924 hänet valittiin Reichstagiin natsipuolueen edustajana, mitä tointa hän hoitikin vuoteen 1928. Vuoden 1925 presidentinvaalissa hän hävisi entiselle komentajalleen, Paul von Hindenburgille.
Ennen natsien valtaannousua Weimarin tasavalta suunnitteli Ludendorffin ja muutaman muun huomattavan saksalaiskenraalin lähettämistä uudistamaan Kiinan Vallankumouksellista Kansanarmeijaa, mutta tämä peruttiin Versaillesin rauhansopimuksen rajoitusten ja merkittävän kenraalin "palkkasotilaaksi myymisestä" odotetun huonon imagovaikutelman vuoksi.
Ludendorff vetäytyi eläkkeelle vuoden 1928 jälkeen, kun hän oli menettänyt natsipuolueen suosion. Hän päätteli, että maailman ongelmat johtuivat kristityistä, juutalaisista ja vapaamuurareista. Yhdessä toisen vaimonsa Mathilden kanssa hän perusti "Bund für Gotterserkenntnis" -liikkeen ("Jumalan tuntemisen yhteisö"), joka on pieni ja hieman omintakeinen esoteerinen yhteisö, joka on selviytynyt nykypäiviin asti. Viimeisinä elinvuosinaan Ludendorffia pidettiin pelkkänä eksentrikkona. Hän kieltäytyi Hitlerin hänelle vuonna 1935 tarjoamasta kenttämarsalkan arvosta. Kuollessaan vuonna 1937 hän sai valtiolliset hautajaiset, joihin myös Hitler osallistui.
[muokkaa] Kirjallisuusluettelo
- Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918 ("Meine Kriegserinnerungen 1914-1918"), WSOY, 1919, 644s.
- Erich Ludendorff: Maailmansota uhkaa, 1931.
