Vilhelm I (Alankomaat)
Wikipedia
| Vilhelm I 1772–1843 |
||||||
 |
||||||
| Alankomaiden kuningas | ||||||
|---|---|---|---|---|---|---|
|
||||||
|
Vilhelm I (25. elokuuta 1772, Haag – 12. joulukuuta 1843, Berliini), holl. Willem Fredrik, oli Alankomaiden prinssihallitsija 1813–1815 sekä Alankomaiden kuningas ja Luxemburgin suurherttua 1815–1840.
[muokkaa] Elämäkerta
Orania-Nassau-sukuisen kuningas Vilhelm I:n vanhemmat olivat Oranian viimeinen käskynhaltija Vilhelm V ja hänen vaimonsa Preussin Wilhelmina. Vilhelm oli vuoteen 1813 asti Oranian prinssi Vilhelm VI. Hän avioitui vuonna 1791 Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm II:n tyttären, (Frederica Louisa) Wilhelminan kanssa. Kuningas Vilhelm I sai kuningatar Wilhelminan kanssa neljä lasta:
- Willem Frederik George Lodewijk (Oranian prinssi, tuleva kuningas Vilhelm II), (1792–1849)
- Willem Fredrik Karel (prinssi Frederik), (1797–1881)
- Wilhelmina Frederika Louise Paulina Charlotte (prinsessa Paulina), (1800-1806)
- Wilhelmina Frederika Louise Charlotte Marianne (prinsessa Marianne), (1810–83), puoliso Preussin prinssi Albert
Wilhelminan kuoltua 1837 Vilhelm avioitui kreivitär Henriette d’Oultremont de Wegimontin kanssa 1841 Berliinissä, missä hän kuoli 1843.
Vilhelm V oli Oranian perinnöllinen käskynhaltija, kun Ranskan vallankumousarmeija hyökkäsi Alankomaihin. Hän pakeni poikansa kanssa Englantiin. Toisin kuin isänsä Vilhelm oli vahvaluontoinen, ja hän yritti saada tasavallan takaisin. Vuonna 1799 Vilhelm nousi maihin nykyisessä Pohjois-Hollannissa. Paikallinen hollantilaisväestö ei ollut tyytyväisiä prinssin saapumiseen. Joitakin paikallisia oranialaisia oli jopa teloitettu. Useitten pienehköjen taisteluitten jälkeen hänen oli pakko lähteä jälleen maasta. Napoleon Bonaparte antoi hänelle muutamia saksalaisia ruhtinaskuntia korvauksena menetetyistä alueista. Nämä ruhtinaskunnat takavarikoitiin, kun Napoleon hyökkäsi Saksaan 1806. Vilhelm sai tukea hänen preussilaisilta sukulaisiltaan.
Napoleonin hävittyä Leipzigin taistelussa lokakuussa 1813 Ranskan joukot perääntyivät kotimaahansa. Hollannin maakuntahallitus muodostettiin, ja Vilhelm kutsuttiin takaisin maahan. Aika oli otollinen prinssille, koska ranskalaiset olivat lähteneet maasta ja jättäneet Hollannin talouden heikkoon tilaan.
30. marraskuuta 1813 Vilhelm nousi maihin Scheveningenissä, mistä hän oli lähtenyt maanpakoon isänsä kanssa 18 vuotta aiemmin. Joulukuun kuudentena maakuntahallitus tarjosi hänelle kuninkaan arvonimeä. Vilhelm kieltäytyi ja ilmoitti, että hän nousisi valtaistuimella vain, jos hänestä tulisi prinssihallitsija. Lisäksi Vilhelm vaati, että kansan oikeudet olisi turvattava perustuslailla. Perustuslaki antoi Vilhelmille lähes rajattomat valtaoikeudet, ja ministerit olivat vastuussa ainoastaan hänelle. Vilhelmistä tuli prinssihallitsija Amsterdamin Nieuwe Kerkissä 1813. Seuraavana vuonna hän sai ylimmän vallan koko Alankomaissa.
Napoleonin uhan noustua tämän paettua Elbalta Vilhelm julistautui Alankomaiden kuninkaaksi 16. maaliskuuta 1815. Hänen poikansa, tuleva kuningas Vilhelm II osallistui liittoutuneiden joukkojen yhteisenä komentajana Waterloon taisteluun. Kun Napoleon oli lähetetty maanpakoon Saint Helenalle, Vilhelm I hyväksyi uuden perustuslain, joka tarjosi edelleen hallitsijalle varsin laajan vallan.
| Edeltäjä: – |
Alankomaiden kuningas 1815–40 |
Seuraaja: Vilhelm II |
