Vajrayana

Wikipedia

Vajrayana eli timanttipolku on buddhalaisuuden kolmas pääsuuntaus. Sitä kutsutaan myös tantriseksi buddhalaisuudeksi. Se kehittyi Intiassa 500-luvulta alkaen. Vajrayana on tarkoitettu syyn ja seurauksen "Pienen tien" (Theravada) ja viisauden ja myötätunnon "Suuren tien" (Mahayana) sijaan ihmisille, jotka luottivat vahvasti omaan buddhaluontoonsa. Vajrayanassa käytetään erilaisia symboleja ja rituaaleja. Vajrayanan sanotaan edellyttävän gurun, (tiibetiksi laman mistä nimitys 'lamalaisuus') henkilökohtaista opetusta, vahvaa itsekuria ja suurta myötätuntoa. Koska osa vajrayana-opetuksista on symbolisia ja vaikeaselkoisia, pääpaino on ollut aidolla ja tarkalla opetusten välittämisellä. Vuosisatojen aikana, kun oppilaista tuli vuorostaan opettajia, syntyi erilaisia opetusten välityslinjoja, joilla jokaisella on omat erityispiirteensä.

[muokkaa] Vajrayanan pääsuuntaukset

• tiibettiläinen buddhalaisuus (esiintyy Tiibetissä, Bhutanissa, pohjois-Intiassa (erityisesti Sikkimissä), Nepalissa, lounais-Kiinassa sekä Venäjällä, erityisesti Kalmukian, Tuvan ja Burjatian alueella.)
  • Nyingma(pa) (vanhin koulukunta)
  • Kagyu(pa) (suullisen välityksen linja)
  • Sakya(pa)
  • Geluk(pa)
  • Jonang(pa) (pieni)
• shingon buddhalaisuus (esiintyy Japanissa)

[muokkaa] Vajrayana Tiibetissä

Tiibetin buddhalaisuus sisältää kaikki Intiassa alkunsa saaneet opetukset. Tiibetiläisten kääntäjien ja intialaisten mestarien ponnistelujen ansiosta koko buddhalaisten opetusten kokoelma saatiin käännetyksi sanskritista tiibetin kielelle. Tällä pohjalla buddhalaisuus kukoisti Tiibetissä 1900-luvun puoliväliin saakka.

Tiibetin kuningas Trisong Detsen kutsui 700-luvulla Tiibetiin kaksi buddhalaista mestaria: Guru Rinpochen (Padamsambhava) ja Shantarakshitan. Samanaikaisesti kuningas käännätti tärkeitä buddhalaisia kirjoituksia tiibetin kielelle. Tämä varhainen opetus- ja käännöstoiminta synnytti nyingma- eli "vanhauskoisen" perinteen. Nyingma-perinteen opetukset perustuvat tämän varhaisen käännöskauden teksteihin.

Toinen käännöskausi tapahtui 1000-luvun puolivälissä, jolloin tarkistettiin aiempaa terminologiaa ja käännettiin uusia kirjoituksia. Perinteitä, jotka perustuvat tälle kaudelle, kutsutaan sarma- eli "uusiksi" perinteiksi. Näistä tunnetuimmat ovat kagyu, sakya ja gelug. Kagyü-perinteen toi Tiibetiin Marpa Kääntäjä (1012–1097), joka painotti neljää erityistä opetusten välitystä, joiden alkuperä johtaa intialaiseen siddhaan Tilopaan ja muihin mahamudra-linjan intialaisiin mestareihin. Sakya-perinteen perusti Khön Könchog Gyalpo (1034–1102), joka välitti eteenpäin intialaisen mahasiddha Virupan opetuksia. Gelug- eli ganden-perinteen perusti Tsonghapa (1357–1419), joka painotti intialaisen mestarin Atishan (982-1054) Tiibetissä perustaman kadampa-koulukunnan opetuksia.

Vajrayana levisi Himalajalta edelleen Mongoliaan sekä nykyisen Venäjän alueelle mm. Tuvaan, Burjatiaan ja Kalmukiaan. Kun muslimivalloittajat hävittivät buddhalaisuuden Intiasta, vajrayana säilyi näillä alueilla. Tiibetistä tuli vajrayana-buddhalaisuuden keskus. Länsimaihin vajrayana on levinnyt 1950-luvulta lähtien tiibetiläispakolaisten ja heidän länsimaisten oppilaidensa välityksellä.

Katso myös: Tiibetinbuddhalainen musiikki