Punainen armeijakunta

Wikipedia

Punainen armeijakunta, (saks. Rote Armee Fraktion, RAF), jonka ensimmäisestä sukupolvesta käytetään yleisesti myös nimitystä Baader-Meinhof-ryhmä, oli Saksan liittotasavallassa vaikuttanut terroriryhmä. Tämä äärivasemmistolainen ryhmä toimi 1970-luvulta vuoteen 1998. RAF:n iskuissa kuoli 34 ihmistä ja lukuisia loukkaantui. RAF:n jäsenistä kuoli 20. Poliisi ampui RAF:n vastaisissa operaatioissaan lisäksi kuoliaaksi viisi sivullista.

Ryhmän nimi keksittiin alun perin japanilaisen terroristiryhmän inspiroimana. Rote Armee Fraktion, jonka suomenkielinen käännös Punainen armeijakunta on, oli jäsenten itsensä käyttämä nimi - ajan tiedotuvälineissä ryhmä tunnettiin useimmiten Baader-Meinhof-ryhmänä (saks. Baader-Meinhof-Gruppe). Nimestä huolimatta ryhmän todellinen, toiminnallinen ydinkaksikko oli Andreas Baader ja Gudrun Ensslin. Ulrike Meinhofin nimen liittäminen ryhmän nimeen johtui siitä, että hän oli entuudestaan nimekäs vasemmistojournalisti ja siksi erottui muusta terroristiryhmästä. Fraktion työnjaossa intellektuaalinen ulottuvuus henkilöityi Meinhofiin ja toiminnallinen puoli rikollistaustaiseen Baaderiin sekä hänen naisystäväänsä Enssliniin. Yksi ryhmän aattellisista taustavaikuttajista oli Che Guevara, jonka mukaan maailmaan oli luotava "yksi, kaksi, kolme Vietnamia". RAF:n kaupunkisodankäynti tähtäsi tähän.

RAF itse kuvaili itseään kommunistiseksi guerilla- eli sissiryhmäksi:

:Koska me olemme kommunisteja, ja siitä, organisoituvatko ja taistelevatko kommunistit riippuu, saako terrori ja alistaminen aikaan vain pelkoa ja luovutusmielialaa vai vastarintaa, luokkavihaa ja solidaarisuutta; jatkuuko kaikki imperialismin merkeissä vai ei.

RAF pyrki eteläamerikkalaisten sissiliikkeiden tapaan kaupunkisodankäynnin avulla vastustamaan kapitalistista valtiota ja Yhdysvaltain imperialismia ja siten edistämään kansainvälistä vapaustaistelua.

[muokkaa] Opiskelijaliike ja tausta

Punaisen armeijakunnan ensimmäisen sukupolven juuret ovat jäljitettävissä 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen ja sen vähittäiseen radikalisoitumiseen, kommunististen pienpuolueiden ja vasemmistoryhmittymien syntyyn, jotka yhdessä muodostivat ulkoparlamentaarisen opposition (saks. Außerparlamentarische Opposition, APO).

Alkuperäiset tavoitteet olivat saksalaisessa opiskelijaliikkeessä lähinnä käytännölliset - vaatimukset yliopistopolitiikan uudistamisesta kietoutuivat ajan vastakulttuurille tyypillisiin teemoihin, kuten ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustukseen. Liike kuitenkin sirpaloitui ja osin radikalisoitui. Vaikka liike oli ollut jo alusta alkaen pääasiallisesti vasemmistolainen - osittain vastavaikutuksena edelliselle sukupolvelle, joka oli elänyt kansallissosialismissa - ei se silti ollut kuin pienissä piireissä äärikommunistinen. Radikaalit kuitenkin olivat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.

Älyllisenä innoittajana oli marxilaisvaikutteista Frankfurtin koulukuntaa edustaneen tutkija Herbert Marcusen ajatus suuresta kieltäytymisestä ja siirtymisestä uuteen yhteiskuntaan.

Toisaalta radikalisoitumisen syitä löytyy myös liittotasavallan politiikasta. Saksan politiikkaa oli hallinnut pitkän aikaa niin sanottu suuri koalitio, sosiaalidemokraattien ja kristillis-demokraattien liittouma. Tämä sai nuoret tuntemaan politiikan vaihtoehdottomaksi: ulkoparlamentaarinen oppositio nähtiin vaikutuskeinona. Yksi ratkaisevia käännekohtia radikalisoitumisessa oli mielenosoitus Berliinissä vierailulla ollutta Iranin shaahia Mohammad Reza Pahlavia vastaan 2. kesäkuuta 1967. Opiskelijat ja maastapaenneet iranilaiset osoittivat mieltään shaahin yksinvaltaista hallintoa vastaan ja vaativat liittotasavallan hallitusta lopettamaan suhteet tällaisiin hallintoihin.

Opiskelijamielenosoitukset olivat tässä vaiheessa lähes jokaviikkoisia tapahtumia, mutta tämä oli poikkeuksellinen. Aluksi mielenosoitus sujui varsin rauhallisesti - mielenosoittajat heittelivät muutamia maalilla täytettyjä ilmapalloja, mutta mitään vakavampaa ei sattunut. Yhtäkkiä poliisit alkoivat hajottaa väkijoukkoa pampuin ja mellakkavarustein. Tilanne muuttui mellakaksi ja tuoksinassa eräs poliisi ampui saksalaisen opiskelijan ja pasifistin Benno Ohnesorgin kuoliaaksi tätä kiinni ottaessan. Ei tiedetä, laukesiko poliisin ase vahingossa vai ampuiko hän tahallaan päähän mielenosoitusta uteliaisuudesta seuraamaan tullutta Ohnesorgia. Joka tapauksessa opiskelijaliike oli saanut ensimmäisen marttyyrinsa. Seuraavana päivänä hallitus julisti mielenosoittamisen pannaan.

[muokkaa] RAF:n synty

Opiskelijaliikkeen sisällä käydyissä strategianeuvotteluissa pohdittiin kysymystä, onko "väkivalta tavaroita" kohtaan oikeutettua. Tämän jälkeen Andreas Baader, Gudrun Ensslin, Thorwald Proll ja Horst Söhnlein sytyttivät kaksi tulipaloa tavarataloissa Frankfurtissa (a. M.) 2. huhtikuuta 1969 protestoidakseen Vietnamin sotaa vastaan. Heidät saatiin pian pidätettyä ja heidät tuomittiin monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Korkeimman oikeuden uuden tuomion jälkeen tuomitut vapautettiin.

Tämän jälkeen tuhopolttajat siirtyivät maanalaiseen toimintaan ja päättivät muodostaa yhdessä asianajajansa Horst Mahlerin kanssa kaupunkisodankäyntiin keskittyvän armeijakunnan. Suunnitelma keskeytyi, kun Baader pidätettiin.

[muokkaa] RAF:n ensimmäinen sukupolvi

RAF:n ensimmäisenä iskuna pidetään seurannutta Baaderin vapautusoperaatiota. 14. toukokuuta 1970 Baader sai vierailla tapaamassa Ulrike Meinhofia, joka oli ilmoittanut laativansa kirjaa vankila-asukkaista. Aseellisessa vapautusoperaatiossa loukkaantui Berliinin Institut für Soziale Fragen -laitoksen johtaja vakavasti.

Syntyvaiheissa ryhmä kiinnitti itseensä huomiota lähinnä pankkiryöstöillä, asiakirja- sekä autovarkauksilla. Huhtikuussa 1971 ryhmä julkisti suunnitelmansa toimittamalla strategiapaperin Das Konzept Stadtguerilla julkisuuteen. Pian tämän jälkeen ryhmän jäsenet etsintäkuulutettiin.

Vuonna 1971 jopa 25 prosenttia alle 30-vuotiaista saksalaisista sanoi tuntevansa ainakin jossain määrin myötätuntoa ryhmää kohtaan.

Yhteiskunnallinen kamppailu oli myös retorista. Armeijakunnan pahimmaksi vastustajaksi jopa luonnehdittiin joskus konservatiivista Springerin lehdistöimperiumia eikä suinkaan poliisia. Itseään ryhmittymän jäsenet kutsuivat vapaustaistelijoiksi, poliisipuheessa he olivat terroristeja ja 40 prosenttia liittotasavallan sanomalehtien levikistä hallinneen Springerin lehtien sivuilla jotain vielä pahempaa. Maan keltainen lehdistö ja erityisesti Bild Zeitung antoi pienelle, kotikutoiselle RAF-järjestölle valtavasti julkisuutta, mutta omilla ehdoillaan. Ne muun muassa etsivät terroristien toiminnalle pikemminkin yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisia selityksiä. Jo 1972 Meinhofin ensimmäinen aviomies Klaus Reiner Röhl arvioi armeijakunnan vaikutuksen piilleen sen vaikutuksessa lehtien levikkiin. Osana suoraa toimintaa Springerin julkaisut saivat molotovin cocktaileja toimitiloihinsa. Toisaalta Nobel-kirjailija Heinrich Böll otti hänkin kantaa kohulehdistön harjoittamaa mustamaalausta vastaan. Tammikuussa 1972 hän julkaisi artikkelin, jossa syytti sensaatiolehtiä kansankiihotuksesta ja lynkkausmielialan lietsomisesta. RAF:n "sodanjulistuksen" ottaminen vakavasti oli Böllin mukaan johtanut järjenvastaiseen sotaan ja oikeusvaltion vaarantamiseen.

Böllin romaani Katharina Blumin menetetty maine (1974) oli sekin selkeä, kaunokirjallinen kannnaotto vuosikymmenen alun tapahtumiin. Se kertoo nuoresta naisesta, jonka elämä tuhotaan kohulehdistön sivuilla. Vastatoimena Bild Zeitung leimasi Böllin terroristien tienraivaajaksi.

[muokkaa] Stammheimin oikeudenkäynti ja vankeus

"Ensimmäinen sukupolvi" (Baader, Ensslin, Meins, Meinhof ja Raspe tunnetuimpina jäseninä) toimi 1970-1972. Kesäkuussa 1972 ryhmän ydin pidätettiin, 1975 heitä vastaan nostettiin syytteet. 192 päivää kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin huhtikuussa 1977 muun muassa murhaan syyllistyneinä elinkautiseen vankeuteen.

Vankeudessa terroristit eristettiin toisistaan, mitä he kutsuivat kidutukseksi. Vangittujen vaatimuksiin kuului myös tulla kohdelluksi sotavankeina. Näiden vaatimusten vahvistamiseksi he pitivät useita nälkälakkoja. Holger Meins kuoli nälkälakon seurauksena 9. marraskuuta 1974.

Asianajajiensa, muun muassa Horst Mahler, tuleva sisäasiainministeri Otto Schily ja nykyään tunnettu vihreiden poliitikko Hans-Christian Ströbele välityksellä vangittujen toimet saivat aikaan myös ulkopuolista vastakaikua. Esimerkiksi filosofi Jean-Paul Sartre pyrki välittämään kiistoissa.

25. huhtikuuta 1975 kuusi saksalaisterroristia (Kommando Holger Meins) miehitti Saksan suurlähetystön Tukholmassa vaatien vangittujen johtohahmojen vapauttamista. Koska Saksan hallitus ei suostunut vaatimuksiin, murhattiin lähetystön sotilas- ja talousattaseat. Ilmeisesti vahingossa lähetystössä räjähti pommi, jolloin terroristi Ulrich Wessel kuoli. Samoin RAF:n jäsen Siegfried Hausner kuoli myöhemmin tässä yhteydessä saamiinsa vammoihin. Loput neljä terroristia tuomittiin myöhemmin.

Ensimmäisen sukupolven johtohahmot kuolivat 1976 ja 1977 tilaustyönä rakennetussa Stuttgart-Stammheimin vankilassa.

9. toukokuuta 1976 viranomaiset ilmoittivat Ulrike Meinhofin itsemurhasta. Virallisten tiedotteiden sisältämien lukuisten ristiriitaisuuksien takia asiaa tutkimaan perustettiin kansainvälinen tutkintalautakunta, joka päätyi epäilemään itsemurhan todellisuutta: "Tutkimustulosten perusteella on epäiltävissä, että Ulrike Meinhof oli jo kuollut, kun hänet ripustettiin hirttoköyteen, ja on huolestuttavia viitteitä, joiden mukaan kolmas ihminen on sekaantunut tähän kuolemaan."

Meinhofin jälkeen myös Baader, Ensslin ja Raspe kuolivat - ilmeisesti tehtyään itsemurhan. Vangituista ainoastaan Irmgard Möller ei kuollut. Hän kieltää edelleen virallisen version, jonka mukaan vangitut olisivat eristyksestään huolimatta suunnitelleet samoin ajoitetun, yhteisen itsemurhan. Edelleen monet epäilevät itsemurhateoriaa: viikkolehti Stern raportoi pian kuolemantapausten jälkeen hälytyslaitteiden olleen poiskytkettyinä tapahtuma-aikaan, mikä mahdollisti ulkopuolisten tahojen osallistumisen asiaan. Siksi monet epäilevät tiedustelupalveluiden osallistuneen kuolemantapauksiin.

Tiettävästi itsemurhat mahdollisti Brigit Mohnhaupt, joka vapauduttuaan järjesti helmikuussa 1977 pistoolien salakuljetuksen vankilaan asianajajien asiakirjakansioissa. Mohnhaupt tuomittiin 1982 viisinkertaiseen elinkautiseen vankeuteen. Hän suorittaa edelleen tuomiotaan Aichachissa.

[muokkaa] Toinen sukupolvi

RAF:n toinen sukupolvi muodostui ensimmäisen sukupolven vankeusaikana pyrkien painostamaan hallitusta vapauttamaan ryhmän johtohahmot.

Ryhmää tukeneet arabiterroristit myös kaappasivat Lufthansan lentokoneen (13.lokakuuta 1977) Mogadishuun pyrkiäkseen painostamaan hallitusta. Helmut Schmidtin ja Mohamed Siad Barren välisten neuvottelujen jälkeen liittotasavallan rajavartioston erityisjoukko GSG-9 päätti onnistuneesti kaappauksen. Yksikään panttivangeista ei loukkaantunut. Kolme neljästä kaapparista ammuttiin, vain Souhaila Andrawes jäi henkiin. Hänet luovutettiin Norjasta 1995 Saksaan ja tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, josta hänet kuitenkin vapautettiin sairauden vuoksi 1999.

Muutamia tunteja operaation jälkeen Baader, Ensslin ja Raspe tekivät selleissään itsemurhan.

"Saksan syksyn" (Deutscher Herbst) 1977 keskeinen isku oli työnantajien keskusjärjestön johtajan Hanns Martin Schleyerin kaappaus (5. syyskuuta 1977) Kölnissä. Schleyer murhattiin 18. lokakuuta 1977 Mulhousessa, Ranskassa. Osan vankeusajastaan häntä pidettiin Alankomaissa. Schleyer sopi kohteeksi kansallissosialistisen menneisyytensä ja asemansa vuoksi. Schleyer murhattiin RAF:n johtohahmojen kuoleman tultua julkisuuteen.

Toisen sukupolven jäsenet saivat taloudellista ja organisatorista apua Saksan demokraattisesta tasavallasta. Osa myös sai turvapaikan maasta. DDR:n hajoamisen jälkeen näiden identiteetti paljastui. Sittemmin heidät on tuomittu. Yhteistyöhalukkuutensa vuoksi heidän tuomionsa olivat aikaisempia lievempiä.

[muokkaa] Kolmas sukupolvi

Kolmas sukupolvi koostui mahdollisesti jopa 250 henkilöstä, jotka tekivät sabotaaseja ja murha-attentaatteja, joiden uhriksi joutui poliitikkoja ja talousmiehiä. Kolmannen sukupolven "kovaan ytimeen" kuului noin 15-20 henkilöä.

Kolmannen sukupolven merkittävimpiä iskuja ovat Siemensin johtajan Karl Heinz Beckurtsin, Deutsche Bank-pankin johtaja Alfred Herrhausenin ja DDR:n valtiollisen omaisuuden yksityistämistä johtaneen viraston johtaja Detlev Karsten Rohwedderiin kohdistuneet attentaatit.

27. kesäkuuta 1993 Bad Kleinenissa, Schwerinissä pidätettiin Wolfgang Grams ja Birgit Hogefeld. Pidätyksen yhteydessä käydyssä laukaustenvaihdossa kuoli Grams sekä yksi erikoisjoukkojen (GSG-9) poliiseista. Tässäkin tapauksessa on epäselvää, tekikö haavoittunut Grams itsemurhan, vai teloitettiinko hänet laukauksella päähän, kuten riippumattomat silminnäkijät raportoivat Der Spiegel-viikkolehdelle. Gramsia epäiltiin Rohwedderin murhasta 1. toukokuuta 1991. Sittemmin Gramsin osallistuminen tapaukseen on vahvistunut DNA-tutkimusten perusteella.

[muokkaa] RAF:n hajoaminen

20. huhtikuuta 1998 RAF toimitti julkisuuteen kahdeksansivuisen ilmoituksen, jossa ilmoitettiin ryhmän lopettaneen toimintansa: ”Lähes 28 vuotta sitten, 14. toukokuuta 1970, muodostui RAF vapauttamisiskun yhteydessä. Tänään päätämme tuon hankkeen. Kaupunkisodankäynti RAF:n muodossa on nyt menneisyyttä.”

Vuonna 2001 valmistui Christopher Rothin elokuva Baader. Se kertoo fiktiivisen version 1970-luvun tapahtumista. Sitä on syytetty keltaisen lehdistön taannoisten selityskaavojen toistamisesta.

[muokkaa] Lehdet

Kulttuurivihkot 6/2003. Hanna Kuusela: Elämme sairaassa yhteiskunnassa (s. 29 - 31)

Der Spiegel 38/2006, Michael Sontheimer, Das letzte Kapital (s. 44 - 46)

[muokkaa] Henkilöluettelo

[muokkaa] Punaisen armeijakunnan toiminta

Päiväys	Paikka	Tapahtuma	Huomautus
11. toukokuuta 1972	Frankfurt am Main	USA:n armeijan varuskunnan pommitus	1 kuoli, 13 haavoittui
12. toukokuuta 1972	Augsburg ja München	Baijerin osavaltion poliisivoimien pommitus Augsburgissa ja Münchenissa	5 poliisia haavoittui
16. toukokuuta 1972	Karlsruhe	Liittovaltion tuomarin Buddenbergin auton pommittaminen	Tuomari Buddenberg ja tämän vaimo ja autonkuljettaja haavoittui
19. toukokuuta 1972	Hampuri	Axel Springerin mediakonsernin päämajan pommitus	17 loukkaantui
24. toukokuuta 1972	Heidelberg	USA:n armeijan Euroopan osaston päämajan pommi-isku	3 kuoli, 5 loukkaantui
24. huhtikuuta 1975	Tukholma	Länsi-Saksan suurlähetystön kaappaus. Suurlähettiläs murhattiin. Terroristit räjäyttivät lähetystön ennen kuin antautuivat Ruotsin poliisille.	4 kuollutta joista 2 terroristiä
7. huhtikuuta 1977	Karlsruhe	Liittovaltion tuomarin Siegfried Bubackan murhaaminen	Autonkuljettaja ja toinen matkustaja saivat surmansa
30. heinäkuuta 1977	Oberursel (Taunus)	Dresdner pankin pääjohtajan, Jürgen Ponton murha tämän kotona
1977	Palma de Mallorca ja Mogadishu, Somalia.	Lufthansa lennon kaappaus	3 kaappaajaa kuoli, panttivangit vapautettiin GSG 9-kommandoryhmän johdolla
5. syyskuuta 1977 18. lokakuuta 1977	Köln ja. Mulhouse	Ammattiliittojen puheenjohtaja Hanns Martin Schleyerin kidnappaus ja murha	3 poliisia ja Schleyerin autonkuljettaja kuolivat
25. kesäkuuta, 1979	Mons, Belgia	NATO:n komentajan murhayritys Alexander Haig	epäonnistui
9. heinäkuuta 1986	Straßlach (lähellä Müncheniä)	Siemensin johtajan Karl Heinz Beckurtsin ja tämän autonkuljettajan Eckhard Gropplerin murhat
30. marraskuuta 1989	Bad Homburg v. d. Höhe	Pankinjohtaja Alfred Herrhausenin murha	Tapaus selvittämätön
1. huhtikuuta 1991	Düsseldorf	Detlev Karsten Rohwedderin murha tämän kodissaan, Treuhandanstaltin johtaja	Tapaus selvittämätön
27. maaliskuuta 1993	Weiterstadt	Uuden vankilan työmaan isku	Tapaus selvittämätön. Ei kuolonuhreja. Aineelliset vahingot 123 miljoonaa Saksan markkaa (50 miljoonaa euroa)