Kreetan taistelu
Wikipedia
| Kreetan taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toista maailmansotaa | |||||||
 |
|||||||
|
|||||||
| Taistelijat | |||||||
| Australia Kreikka Uusi-Seelanti Yhdistyneet kuningaskunnat |
Saksa Italia |
||||||
| Komentajat | |||||||
| Bernard Freyberg | Kurt Student | ||||||
| Vahvuudet | |||||||
| 43 000 | 45 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
| 3 500 kaatunutta tai haavoittunutta 17 500 jäi sotavangiksi |
6 200 kaatunutta, haavoittunutta tai kadonnutta | ||||||
Kreetan taistelu (saks. Luftlandeschlacht um Kreta; kreikaksi Μάχη της Κρήτης) alkoi aamulla 20. toukokuuta 1941 toisessa maailmansodassa, kun Saksa käynnisti maahanlaskuhyökkäyksen koodinimeltään Operaatio Merkurius (Unternehmen Merkur). Operaatio oli menestyksellinen saaren valtauksen osalta, mutta ehkä hyökkäävien joukkojen kärsimien tappioiden takia saksalaiset eivät jatkossa tehneet suuria maahanlaskuoperaatioita.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Johdanto
Liittoutuneiden joukkoja oli ryhdytty sijoittamaan Kreetalle heti Italian 28. lokakuuta 1940 tapahtuneen Kreikkaan hyökkäämisen jälkeen. Vaikka italialaiset torjuttiin, oli Saksan puututtua asiaan liittoutuneiden vedettävä 57 000 miehen joukkonsa mantereelta. Kuninkaallinen laivasto suoritti evakuointia, jonka tuloksena monet päätyivät Kreetalle vahvistamaan siellä olevaa 14 000 miehen joukkoa. Vaikka liittoutuneilla oli miehistö- ja laivastoylivoima, niin saksalaisilla oli ilmaherruus ja kyky keskittää joukkojaan tehokkaammin.
[muokkaa] Liittoutuneiden joukot
Toukokuuhun 1941 tultaessa puolustajina oli noin 9000 kreikkalaista: kolme pataljoonaa Kreikan 5. Kreeta divisioonasta, jotka oli jääneet saarelle, kun muut osat yksiköstä oli siirretty mantereelle taistelemaan saksalaisia vastaan; Kreetan santarmisto (pataljoonan kokoinen osasto); Heraklionin varuskuntapataljoona, pääasiassa huolto- ja kuljetusmiehistöä; sekä 12. ja 20. kreikkalaisen divisioonan jäänteet, jotka selviytyivät mantereelta ja uudelleenorganisoitiin brittiläiseen komentoon. Saarella oli myös kadetteja santarmiakademiasta ja täydennysmiehiä koulutuskeskuksista Peloponnesokselta, josta heidät oli siirretty Kreetalle korvaamaan mantereelle taistelemaan lähetetyt koulutetut joukot. Nämä joukot oli jo organisoitu koulutusrykmentteihin ja näitä päätettiin käyttää kreikkalaisten joukkojen kokoonpanona täydentämällä niitä mantereelta saapuvilla kokeneilla miehillä.
Brittiläiset ja Kansainyhteisön osasto käsitti alkuperäisen brittiläisen varuskunnan ja lisäksi 25 000 Kansanyhteisön sotilasta, jotka oli evakuointu mantereelta. Nämä olivat evakuoiduille joukoille tyypillisesti sekalaisia, oli lähes täydessä vahvuudessa olevia yksiköitä omassa komennossaan ja toisaalta oli paikallesattuneiden upseerien kokoamia yksiköitä, harhailijoita ilman komentajia kaikentyyppisistä armeijan yksiköistä sekä rintamakarkureita. Suurimmalta osalta puuttui raskas kalusto.
Tärkeimmät kokonaiset yksiköt olivat Uuden-Seelannin 2. divisioona (paitsi 6. prikaati ja divisioonan esikunta, jotka oli lähetetty Egyptiin), Australian 19. prikaati ja brittien 14. prikaati. Liittoutuneiden panssarikalusto koostui 16 vanhentuneesta Cruiser Mk I -panssarivaunusta . Joukoilla oli arviolta 85 erikaliiperista tykkiä, joista monet olivat sotasaalista italialaisilta eikä niissä ollut tähtäimiä. Kenraalimajuri Bernard Freyberg, Uuden-Seelannin joukkojen komentaja, nimitettiin 30. huhtikuuta Kreetalla olevien liittouneiden joukkojen komentajaksi.
Saaren hallinta takasi Kuninkaalliselle laivastolle erinomaisia satamia itäisellä Välimerellä. Kreetalta Ploiestin öljykentät Romaniassa olisivat pommikoneiden kantaman sisällä. Samoin jos Kreeta olisi liittoutuneiden hallussa, niin akselivaltojen kaakkoisrintama ei olisi turvattu, mikä taasen oli ratkaiseva edellytys Operaatio Barbarossan käynnistämiselle. Saksalaiset aloittivat saaren jatkuvan pommittamisen, minkä takia Kuninkaalliset ilmavoimat joutuivat vetämään koneensa Aleksandriaan jättäen näin ilmaherruuden saarella Luftwaffelle. Tämä ei kuitenkaan poistanut uhkaa eikä tarvetta saaren valloittamiseen.
[muokkaa] Akselivaltojen joukot
Adolf Hitler allekirjoitti 25. huhtikuuta Direktiivin numero 28 määräten Kreetan vallattavaksi. Kuninkaallisen laivaston yksiköt, jotka operoivat Aleksandriasta, hallitsivat edelleen Kreetan ympäristöä, joten maihinnousun yrittäminen olisi hyvin riskialtista. Koska saksalaisilla oli selkeä ilmaherruus, niin he päättivät yrittää maahanlaskuoperaatiota. Tämä operaatio oli ensimmäinen suuressa mittakaavassa toteutettava maahanlaskuhyökkäys, vaikkakin saksalaiset olivat käyttäneet laskuvarjo- ja liitokonehyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa hyökätessään Norjaan, Alankomaihin, Belgiaan ja Ranskaan. Tarkoituksena oli ottaa saaren tärkeimmät kohteet haltuun laskuvarjojääkäreillä (Fallschirmjäger), kuten lentokentät, joille sitten voitiin lennättää huoltotarvikkeita ja vahvistuksia normaalisti. XI Fliegerkorps oli johtovastuussa maahanlaskusta, jonka Saksan 7. ilmadivisioona suorittaisi laskuvarjo- ja liitokonejoukoin ja sitä seuraisi Saksan 22. maahanlaskudivisioona, kun lentokentät olisi otettu haltuun. Alun perin hyökkäyksen päivämäärä piti olla 16. toukokuuta, mutta se lykkääntyi 20. toukokuuta ja Saksan 5. vuoristodivisioona korvasi 22. divisioonan.
[muokkaa] Strategia, taktiikka, aseet ja varusteet
[muokkaa] Ultra
Samaan aikaan liittoutuneiden komentajat olivat saaneet tietoonsa saksalaisten hyökkäysaikeet Ultran sieppaamista sanomista. Kenraali Freyberg oli tietoinen saksalaisten taistelusuunnitelmasta, joskin osittain ympäripyöreästi kerrottuna, jottei tiedon alkuperä paljastuisi, joten hän aloitti toimet puolustuksen keskittämiseksi lentokenttien ympärille. Tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, koska joukoilta puuttui lähes kokonaan nykyaikainen kalusto, joten hänellä oli edessään se tosiasia, että jopa kevyesti aseistetut laskuvarjojoukot pystyivät samaan tulivoimaan kuin hän omat joukkonsa, ellei jopa parempaan.
[muokkaa] Aseistus
[muokkaa] Saksalaiset
Saksalaisilla oli uusi ase Kreetan operaatioon: LG40 Panzerabwehrwerfer 7,5, joka oli 75 mm sinko. Painaessaan 146 kiloa oli se vain painoltaan vain kymmenesosa saksalaisesta 75 mm kenttätykistä, mutta kuitenkin kaksi kolmasosaa kantomatkasta. Uudella aseella voitiin ampua noin kuuden kilon painoisia ammuksia viiden kilometrin päähän. Lisäten tämän maahanlaskuyksiköiden tulivoimaan, jossa yksi neljäsosa saksalaisista laskuvarjosotilaista oli aseistettu MP40 konepistoolilla lisänä Mauser K98k kivääriin. Lisäksi melkein jokainen saksalainen ryhmä oli varustettu MG34 kevyellä konekiväärillä. Huomattavaa kuitenkin on, että hypätessään saksalaisilla laskuvarjosotilailla ei ollut mukana kuin korkeintaan pistooli, kaikki muut aseet tiputettiin erillisissä säilöissä, joista sotilaiden piti hakea aseet ennen kuin pystyivät aloittamaan taistelutoiminnan.
[muokkaa] Kreikkalaiset
Kreikkalaiset joukot oli aseistettu Mannlicher-Schönauer 6,5 mm vuoristokarbiinilla tai vanhoilla itävaltalaisilla 8 mm Steyr-Mannlicher M1895 kivääreillä, joista jälkimmäiset olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä sotakorvauksia. Noin tuhatkunta kreikkalaista sotilasta oli aseistettu Gra-kivääreillä. Varuskunnalta oli viety parhaat raskaat jalkaväkiaseet, jotka oli lähetetty mantereelle. Kreikkalaisille joukoille oli jäänyt kaksitoista vanhentunutta Saint Etienne kevyttä konekivääriä ja neljäkymmentä muuta eri valmistajien kevyttä konekivääriä. Useimmilla kreikkalaisista sotilaista oli vähemmän kuin kolmekymmentä patruunaa jäljellä ja eikä lisää voitu saada briteiltä, koska heillä ei ollut varastossa sopivaa kaliiperiä olevia patruunoita. Tämä vaikutti heidän sijoittamiseensa ennen taistelua, sillä ne joilla ei ollut riittävästi ammuksia sijoitettiin saaren itäosiin, johon saksalaisten ei uskottu hyökkäävän voimalla. Kreikkalaiset kuitenkin korvasivat tarvikkeiden puutteen suurella innokkuudella.
[muokkaa] Brittiläiset & Kansainyhteisö
Brittiläiset ja Kansainyhteisön joukot oli aseistettu .303 Lee-Enfield -kiväärillä ja käyttivät Bren- ja Vickers-konekivääreitä. Liittoutuneilla ei ollut Kreetalla yhtään Bren-vaunua, jotka olisivat lisänneet liikkuvuutta ja tulivoimaa, jota olisi tarvittu laskuvarjojoukkoja vastataan tehtävissä nopeissa vastahyökkäyksissä ennen kuin ne ehtivät asettua puolustusasemiin.
[muokkaa] Strategia & taktiikka
Saksalaisten maahanlaskukäytännössä tarkoituksena oli hyökätä vihollisen lentokentälle siten, että pieni joukko laskeutuu laskuvarjoilla suoraan kentälle, tuhoaa ilmatorjunnan ja luo puolustusrenkaan, jonka turvin pääjoukko laskeutuu liitokoneilla. Freyberg tiesi tästä taktiikasta tutustuttuaan saksalaisten toimintaan viimeisen vuoden ajan ja oli päättänyt tehdä lentokentistä sopimattomia laskeutumiseen. Kuitenkin hänen käskynsä asiasta kumottiin Aleksandriassa olevan Lähi-idän esikunnan toimesta. Siellä maihinnousun uskottiin epäonnistuvan, koska siitä tiedettiin etukäteen ja lentokentät haluttiin pitää toimintakykyisinä sitä varten, kun ilmavoimat palaisi saarelle, kun se olisi taas turvallinen. Tämä näyttäisi olleen ratkaiseva virhe.
[muokkaa] Ensimmäinen päivä, 20. toukokuuta
Kello 08:00 20. toukokuuta saksalaiset laskuvarjosotilaat laskeutuivat lähelle Malemea ja Khaniaa, jotka olivat toissijaisia kenttiä ja rakennettu tukemaan saaren päälentotukikohtaa Heraklionissa. Ensimmäisessa aallossa saapuivat läntisen ja keskisen taisteluosaston muodostaneet rynnäkkörykmentti, 3. laskuvarjorykmentti ja pioneeriykmentti. Osa saksalaisista laskeutui Malemen lentokentän länsipuolelle ja Prison Valleyn alueelle Chanian lähellä. Nämä osastot sitoivat puolustajia ja estivät osaltaan lentokenttien tehokasta puolustamista.
Iltapäivällä saapui toinen aalto saksalaisia hyökäten Rethimnoniin (2. laskuvarjorykmentti) kello 16.15 ja Heraklioniin (1. laskuvarjorykmentti) kello 17.30. Nämä hyökkäykset epäonnistuivat, koska puolustajat osasivat odottaa niitä, kun kuljetuskoneiden lähtö mantereelta myöhästyi, eivätkä ne saapuneet aiotusti kohteisiinsa välittömästi edeltäneiden pommikoneiden jälkeen.
Saksalaisten taistelunjohto oli ensimmäisenä päivänä pahasti sekaisin, sillä operaation johtaja kenraali Kurt Student oli mantereella, eikä hänellä ollut yhteyttä saarella oleviin joukkoihin. Lisäksi keskisen taisteluosaston komentaja kenraalimajuri Wilhelm Süssmann (7. lentodivisioonan komentaja) oli kuollut jo aamulla liitokoneen maahansyöksyssä ja läntisen taisteluosaston komentaja kenraalimajuri Eugen Meindl (rynnäkkörykmentin komentaja) oli haavoittunut hyökkäyksen alkuvaiheessa. Lähestyttäessä 20. päivän iltaa Malemessa olevat saksalaiset kuitenkin työnsivät hitaasti uusiseelantilaisia takaisin kukkulalta 107, jolta pystyi hallitsemaan lentokenttää. Liittoutuneiden komentajat Kreetalla päättivät, että seuraavana päivänä kaikki voimat keskitetään Malemen sektorille. Kreikkalaiset sotilaat, poliisijoukot ja kadetit sekä myös siviilit osallistuivat myös taisteluihin eri tavoin.
[muokkaa] Toinen päivä, 21. toukokuuta
Seuraavana aamuna huomattiin, että kukkulaa 107 puolustanut uusiseelantilainen jalkaväkipataljoona oli vetäytynyt yön aikana. Tämä antoi saksalaisille mahdollisuuden hallita lentokentän aluetta, joten päivän aikana Junkers Ju 52-kuljetuskoneet alkoivat lennättää 5. vuoristodivisioonan yksiköitä saarelle. Nämä joukot siirtyivät tukemaan laskuvarjojääkärien rivejä heti laskeuduttuaan, vaikkakin useita koneita sai osumia ja vaurioitui laskeutuessa, sillä lentokenttä oli liian lyhyt niille.
[muokkaa] Kolmas päivä, 22. toukokuuta
Kun liittoutuneet huomasivat, että Maleme oli nyt paikka, jossa koko saaren kohtalo ratkaistaan, päättivät he tehdä vastahyökkäyksen kahden uusiseelantilaisen pataljoonan voimin 21-22. päivän välisenä yönä. Koska edelleen pelättiin mereltä tulevaa maihinnousua, niin osa joukoista, joita olisi voitu käyttää vastahyökkäykseen, pidettiin edelleen valvomassa rannikkoa ja varsinkin kun laivaston yksiköt saapuivat myöhässä partioimaan mahdollisia hyökkäysreittejä.
Pataljoonat hyökkäsivät yöllä, mutta eivät kyenneet murtautumaan laskuvarjo- ja vuoristosotilaiden muodostaman puolustusketjun lävitse ja valtamaan lentokenttää Tästä eteenpäin puolustavat liittoutuneiden joukot joutuivat tekemään useita vetäytymisiä saaren itäpäähän kohti välttääkseen joutumasta saksalaisten piirittämäksi.
[muokkaa] Vetäytyminen, 28.–31. toukokuuta
Kun saaren puolustamisen jatkaminen oli todettu mahdottomaksi, määrättiin joukot vetäytymään Sfakian kautta pois saarelta. Seuraavien neljän yön aikana 16 000 sotilasta evakuoitiin laivoilla Egyptiin. Saaren itäosissa olevat vähäisemmät joukot evakuoitiin erillisellä operaatiolla Heraklionista, mutta nämä laivat joutuivat matkalla Luftwaffen syöksypommittajien hyökkäyksen kohteeksi ja kärsivät vakavia menetyksiä. Kenraali Freyberg luovutti komennon 30. päivän iltana ja poistui saarelta. Aamulla 1. kesäkuuta loput 5 000 puolustajaa antautuivat Sfakiassa, vaikkakin useat pakenivat vuorille jatkaakseen vastarintaa miehitysvuosina.
Evakuoinnin aikana amiraali Andrew Cunningham totesi päättäväisesti, että "laivasto ei saa jättää maavoimia pulaan". Kun maavoimien kenraalit olivat huolissaan, että hän menettäisi liikaa laivoja, Cunningham vastasi: "Kestää kolme vuotta rakentaa laiva, mutta perinteen luominen kestää kolmesataa vuotta".
[muokkaa] Lopputulos
Liittoutuneiden komentajat olivat huolissaan, että saksalaiset olisivat voineet käyttää Kreetaa astinlautanaan tulevissa operaatioissa Kyprosta ja Vichyn Ranskan hallitsemaa Syyriaa tai Suezin kanavaa vastaan, joista varsinkin jälkimmäiselle pyrkivät saksalais-italialaiset joukot tuolloin Libyasta käsin. Operaatio Barbarossan alettua nämä uhkakuvat kuitenkin vähenivät, mutta varmuuden vuoksi liittoutuneet miehittivät Syyrian.
Laskuvarjojoukot olivat saavuttaneet mainetta Belgian ja Alankomaiden valtaamisessa. Tämän vuoksi Adolf Hitler piti laskuvarjojääkärejä lähes omina poikinaan. Suuret tappiot tyrmistyttivät Hitleriä ja hän sanoikin "Kreeta on osoittanut, että laskuvarjojääkärien aika on ohi. Laskuvarjojääkärit ovat yllätysase ja yllätystekijä on menetetty." Kenraali Student kutsuikin jälkeen päin Kreetaa "saksalaisten laskuvarjojääkärien hautausmaaksi."
[muokkaa] Tappiot
Saksalaisten tappioista osapuolilla on ollut eriäviä käsityksiä. Saksalaisten viralliset tappiot ovat 6 200 miestä: 3 714 kaatunutta tai kadonnutta ja 2 494 haavoittunutta. Brittiläiset sen aikaiset ja sodanjälkeiset lähteet ilmoittavat kuitenkin saksalaisten tappioluvuiksi 15 000–22 000 miestä, mutta näille luvuille ei ole tarkempia perusteluja. Saarella 1941–1945 kuolleet saksalaiset sotilaat on koottu kukkulalla 107 sijaitsevalle hautausmaalle, jossa on 4 465 haudattua koko sodan ajalta.
Liittoutuneet menettivät 3 500 sotilasta: 1 751 kaatunutta ja saman verran haavoittuneita sekä sotavangiksi jäi erittäin suuri määrä: 12 254 Kansainyhteisön ja 5 255 kreikkalaista sotilasta. Lisäksi laivastosta kaatui 1 828 ja haavoittui 183. Yhteensä 3 579 kaatunutta ja 1 900 haavoittunutta.
Suuri määrä siviilejä kuoli ristitulessa ja myöhemmin taistellessa vastarintaliikkeessä. Lisäksi useita kreetalaisia kuoli saksalaisten kostoteloituksissa sekä taistelun aikana että sitä seuranneessa miehityksessä. Eräs kreetalainen lähde mainitsee saksalaisten takia kuolleiden kreetalaisten määrän sodan aikana olleen 6 593 miestä, 1 113 naista ja 869 lasta.
[muokkaa] Tiesitkö, että
Ensimmäisenä päivänä hypänneiden laskuvarjosotilaiden joukossa oli entinen nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Max Schmeling, sotilasarvoltaan silloin korpraali (Gefreiter). Hänen raportoitiin jääneen hyökkäyksen alkuvaiheissa uusiseelantilaisten vangiksi ja saaneen surmansa yrittäessään paeta. Schmeling kuitenkin säilyi hengissä sekä taistelusta että sodasta.
[muokkaa] Aiheesta muualla
Uuden-Seelannin virallinen sotahistoria: Kreeta (englanniksi)
[muokkaa] Kirjallisuutta
[muokkaa] Suomeksi
- Beevor, Antony (2004): Taistelu Kreetasta. WSOY. ISBN 951-0-29089-0.
[muokkaa] Englanniksi
- Antill, Peter D. (2005): Crete 1941: Germany's lightning airborne assault.. Osprey Publishing : Oxford, New York.. ISBN 1-84176-844-8.
- Clark, Alan (): The Fall of Crete. Cassell. ISBN 0-304-35226-8.
- MacDonald, C. (1993): The Lost Battle - Crete 1941. MacMillan. ISBN 0-330-61675-8.
- Thomas, David A. (1993): Crete 1941: The Battle at Sea. Cassell. ISBN 0-304-36400-2.
