Kahdeksankymmenvuotinen sota

Wikipedia

Kahdeksankymmenvuotinen sota (tai Alankomaiden kapina tai -vapaussota) käytiin vuodesta 1568 vuoteen 1648, jolloin varhainen Alankomaiden tasavalta saavutti itsenäisyytensä. Sodan aikana Alankomaista kasvoi lyhyessä ajassa maailmanmahti pääasiassa merivoimiensa avulla ja se koki ennennäkemättömän taloudellisen, tieteellisen ja kulttuurillisen loiston.

[muokkaa] Sodan taustaa

Pyhä Rooman keisari Kaarle V syntyi Gentissä vuonna 1500 ja sai kasvatuksensa Alankomaissa. Hän luopui Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunusta 1556 ja jätti Alankomaat pojalleen Filip II:lle, Espanjan kuninkaalle. Alankomaihin kuului tuolloin seitsemäntoista maakuntaa, jotka käsittivät nykyiset Alankomaat, Belgian, Luxemburgin ja osan Pohjois-Ranskaa (Artois).

Uskonpuhdistuksen myötä kalvinismi oli muodostunut vallitsevaksi Alankomaissa. Vuonna 1566 kalvinistit hyökkäsivät moniin kirkkoihin ja tuhosivat patsaita ja pyhimysten kuvia (beeldenstorm), joita pidettiin harhaoppisina. Rauhoittaakseen maan Filip lähetti Alankomaiden kenraalikuvernööriksi 1567 Fernando Álvarez de Toledon, Alban herttuan (lempinimeltään rautaherttua) 10 000 miehen armeijan johdossa.

1400-luvulla Alankomaat oli Habsburgien suvun omistamista alueista yksi vauraimpia. Kaarle V ja Filip II verottivat Alankomaita tarvittaessa varoja sotaretkiin. Tämä sai alankomaalaiset pitämään espanjalaisia riistäjinä. Ennen Lepanton taistelua Alankomaita oli jo verotettu rahoittamaan sotaa turkkilaisia vastaan. Lepanton jälkeen Filip II keräsi veroja rahoittamaan sotaa Atlantilla. Alankomaiden kauppiasylimystö vastusti näitä sotia tärkeimpiä kauppakumppanejaan vastaan.

Alankomaiden rikkaimmat eivät olleet aluksi protestantteja. Kuitenkin vaatimukset uskonvapaudesta lisättiin heidän syntilistalleen. Kun uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus muuttuivat poliittiseksi asiaksi, vaatimukset muuttuivat kiusallisiksi Filipille, joka oli vastauskonpuhdistuksen päätukija. Alban herttua sai näin ollen rajoittamattomat oikeudet harhaoppisten kukistamiseen, Espanjan pelätyn inkvisition keinoin. Hänen hallintokaudellaan teloitettiin 18 000 ihmistä.

Alankomaalaiset joutuivat vertaamaan Espanjan katolisen aatelin ylellista elintapaa kalvinistiliikkeen saarnaamaan vaatimattomuuteen, puhtauteen, säästäväisyyteen ja kovaan työhön. Protestanttiset ja kalvinistikapinalliset esittivät näin moraalisen haasteen Espanjan imperiumille.

Paikalliset ylimykset vastustivat myös hallintovallan keskittämistä Brysselin virkamiehille. Filip II pyrki keskitettyyn hallintoon kootakseen sille enemmän määräysvaltaa vero- ja lakiasioissa.

[muokkaa] Sodan alku

Vuonna 1568 Vilhelm Oranialainen, lisänimeltään Hiljainen, Hollannin, Zeelandin ja Utrechtin käskynhaltija (hollanniksi: stadhouder, latinaksi: locum tenans kirjaimellisesti edustaja) nousi kapinaan vihattua Albaa vastaan ja yritti karkottaa hänet Brysselistä. Hän ei pitänyt tätä kapinana Filip II:sta vastaan. Vilhelm ei saanut riittävästi kannatusta ja joutui pakenemaan maasta. Hänen liittolaisensa, Egmontin ja Hornen herttuat saatiin kiinni ja mestattiin. Alba asetti espanjalaisen kymmenyksen veron (hollanniksi: tiende penning) kaikesta myynnistä.

Alban herttuaa seurasivat Alankomaiden kuvernöörinä Luis de Zúñiga y Requesens, don Juan de Austria (Juhana Itävaltalainen) ja Alessandro Farnese, Parman herttua vuosina 1578–1592.

Taitavana diplomaattina Farnese sai eteläiset, katoliset maakunnat (suunnilleen nykyinen Belgia) solmimaan Atrechtin (ranskaksi: Arras) liiton 6. tammikuuta 1579, jossa ne vannoivat uskollisuutta lailliselle kuninkaalleen ja kuvernöörilleen. Kymmenen vuoden aikana hän palautti katolisen uskon alueelle.

23. tammikuuta 1579 vastineeksi Vilhelm yhdisti pohjoisen protestanttiset Hollannin, Zeelandin, Utrechtin, Gelderlandin ja Groningenin maakunnat Utrechtin liitoksi (Unie van Utrecht), jossa ne lupautuivat puolustamaan toisiaan Espanjan armeijaa vastaan. Tämä liitto johti myöhemmin itsenäisyyteen Espanjasta (1581) ja Yhdistyneiden provinssien tasavallan luomiseen.

Espanjalaiset lähettivät 1581 armeijan kukistamaan kapinan ja valloittivat takaisin lähes koko Flanderin ja puolet Brabantista. Vilhelm Oranialainen murhattiin 10. heinäkuuta 1584. Yhdistyneet provinssit hakivat tukea Ranskasta ja Englannista tarjoten näille jopa Alankomaiden kuninkaan asemaa, mutta molemmat kieltäytyivät.

Englanti oli tukenut epävirallisesti Alankomaita jo vuosia ja päätti nyt liittyä sotaan virallisesti. Vuonna 1585 Nonsuchin sopimuksen nojalla, Elisabet I lähetti apuun Robert Dudleyn, Leicesterin jaarlin johtaman 5 000–6 000 miehen ja 1 000 hevosen suuruisen sotajoukon. Vilhelm Oranialaisen poika, Maurits Nassaulainen (Maurits van Nassau) otti armeijoiden komennon 1587 ja Leicester palasi Englantiin. Englannin joukkojen viipyminen maassa vuoteen 1604 oli suuri syy siihen, että Espanja lähetti Voittamattoman Armadansa Englantia vastaan 1588.

Mauritsin johdolla suuri osa eteläisistä maakunnista kapinoi espanjalaisia vastaan tai jäi Yhdistyneiden provinssien valloittamaksi. Espanja kärsi taloudellisen tappion armadan menetyksestä ja 1595 Ranskan Henrik IV:n julistettua sodan sitä vastaan, maa ajautui konkurssiin seuraavana vuonna, eikä ensimmäistä kertaa.

Taloudellisen ja sotilaallisen paineen alla Filip luovutti eteläiset Alankomaat Itävallan arkkiherttua Albertille ja hänen vaimolleen Isabellalle 1598 Ranskan kanssa solmitun Vervinsin rauhan jälkeen. Alue vastasi osapuilleen historiallista Burgundia.

Vuonna 1601 Espanja lähetti pienen joukon Irlantiin, mutta englantilaiset löivät sen Kinsalen taistelussa. Jaakko I:n astuttua Englannin valtaistuimelle hän teki rauhan Espanjan kanssa Lontoossa 1604. Vuonna 1609 Ranska ja Englanti välittivät Haagissa kahdentoista vuoden aselevon pohjoisten ja eteläisten Alankomaiden välille.

Albertin kuoltua 1621 eteläiset Alankomaat palasivat Espanjan valtaan. Sota jatkui Mauritsin kuoltua 1625 ja hänen velipuolensa Frederik Henrikin (Frederik Hendrik) jatkettua sotaa etelää vastaan. Espanja lähetti 1639 apujoukkoina 77 aluksen armadan Flanderiin mukanaan 24 000 sotilasta ja merimiestä, mutta amiraali Maarten Tromp löi sen Downsin taistelussa. Espanjan merimahdin tuhon jälkeen Englanti ja Alankomaat ottivat haltuunsa sen siirtokuntia.

Sota päättyi 30. tammikuuta 1648 Münsterin sopimuksessa. Se oli osa Westfalenin rauhaa, joka päätti kolmikymmenvuotisen sodan.