H-mollimessu (Bach)
Wikipedia
H-mollimessu (BWV 232) on Johann Sebastian Bachin uran loppupuolen suurteos. Hyvin monet messun osat ovat parodioita Bachin aikaisemmista teoksista, uudelleen sovitettuna ja yhdistettynä. H-mollimessu sisältää Bachin säveltämää musiikkia lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta ja siinä on valtava tyylien kirjo. Teoksessa yhdistyy jo lähes galantti kepeys raskaan hartaaseen renessanssikuoromusiikkiin sekä fuugaan ja italialaiseen konserttotyyliin. Kaikista Bachin teoksista h-mollimessu jakaa ehkä voimakkaimmin mielipiteitä. Jotkut musiikkitieteilijät ja säveltäjät, esimerkiksi Carl Friedrich Zelter katsovat sen olevan "luultavasti suurin musiikkitaideteos, minkä maailma on milloinkaan nähnyt", kun taas toiset, jotka arvostavat tyylin yhtenäisyyttä, katsovat sen häviävän vertailussa Bachin Matteus-passiolle.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Teoksen historia
Bach oli aikaisemmin, vuosien 1735–1740 välisenä aikana, säveltänyt neljä huomattavasti lyhyempää messua (BWV 233–236), joista suurin osa oli ilmeisesti sävelletty Dresdenin hovia ja sen hallitsijaa vaaliruhtinas Friedrich August II:a varten osoitukseksi hovisäveltäjän ahkeruudesta. Tätä näkemystä tukee se, että Dresdenin kirjoissa Bach oli merkitty nimenomaan kirkkomusiikin säveltäjäksi. Toisin kuin edeltäjänsä, h-mollimessua ei ollut tarkoitettu jumalanpalveluksissa esitettäväksi. Teoksen säveltäminen ei perustunut mihinkään tilaukseen, ja on hankala kuvitella sille mitään sopivaa käyttötarkoitusta aikansa virallisissa kirkonmenoissa. Monien muiden Bachin teosten tavoin h-mollimessua ei sävelletty yhdellä kertaa, vaan ensimmäiset jaksot, Gloria ja Kyrie, sävellettiin jo vuosina 1724 ja 1731. Ne muodostavat itsenäisen teoksen BWV 231I, jonka Bach lähetti Dresdenin hoviin hakiessaan sieltä hovisäveltäjän paikkaa vuonna 1733. Toisin kuin aikaisemmalla työnhakuyrityksellä, jolloin teosnäytteenä olivat Brandenburgilaiset konsertot, Bachia onnisti tällä kertaa, ja hän sai nimityksen Dresdenin hovin Hofkapellmeisterikiäksi vuonna 1736.
Vuonna 1737 Bach otti teoksen uudelleen työn alle ja lisäsi siihen credon, jonka Bach nimesi Symbolum Nicenumiksi, eli Nikean uskontunnustukseksi, ja Sanctuksen seuraavan kahden vuoden aikana. Bach viimeisteli messun viimeisenä elinvuotenaan, vuonna 1749. Tuolloin sävelletyt osat on kirjoitettu alkuperäiseen käsikirjoitukseen epävakaalla kädellä, mikä johtunee säveltäjän sairauksista. Myös messun loppuosien synkkyyden on ajateltu viittaavan Bachin raskasmielisyyteen hänen aavistaessaan kuolemansa lähestyvän.
Teoksen ensiesitys oli 1859, ennen siitä oli esitetty vain pieniä osia. Bachin poika Carl Philipp Emanuel Bach oli järjestänyt Glorian esityksen Berliiniin. Tosin on epäilty, ettei koko teosta ole alun perin tarkoitettukaan esitettäväksi yhtenä kokonaisuutena. Tämän teorian tukena on ainakin kolme seikkaa: ensinnäkään Bach ei antanut teokselleen nimeä, vaan nimesi ainoastaan teoksen eri osat ja kansilehdet alkuperäiskäsikirjoituksessa; toiseksi, teoksen eri osat ovat sovituksiltaan ja esittäjiltään varsin erilaiset; ja kolmanneksi, teos on liian pitkä (noin kaksi tuntia) kirkollisia tarkoituksia varten.
Suomessa h-mollimessu on kuulunut Cantores Minores-kuoron ohjelmistoon muiden Bachin suurteosten, kuten Matteus-passion ja Jouluoratorion ohella sen perustamisesta vuonna 1952.
[muokkaa] Teoksen rakenne
Bachin tuotannossa sävellaji h-molli liittyy usein passiiviseen kärsimykseen. Messun lisäksi Bach käytti tätä sävellajia passioissaan. H-mollimessun useimmat kohdat perustuvat Bachin aikaisemmista teoksista, lähinnä juuri kantaateista, otettuihin teemoihin, jotka on sovitettu ja sanoitettu uudelleen messua varten. Bach jakoi messun tekstin hyvin pieniin osiin, mikä helpotti aikaisemmin sävelletyn musiikin sovittamista uuteen ympäristöön ja sanoihin. Lainattavan teoksen ja messun kohdan tekstit muistuttavat joissakin messun kohdissa toisiaan, esimerkiksi glorian osaa Gratias agimus tibi (Kiitämme sinua) varten lainattiin kantaatin nro 29 kohtaa, jossa kuoro laulaa Wir danken dir, Gott (Kiitämme sinua, Herra).
[muokkaa] Kyrie
Teoksen avaa monumentaalinen, polyfoninen Kyrie eleison, joka on sävelletty kahdelle huilulle, kahdelle oboe d'amorelle, pasuunalle, jousille, basso continuolle ja viisiääniselle kuorolle. Sitä seuraa kaunis kahden sopraanon duetoksi sävelletty Christe eleison, jossa laulajia säestävät vain jouset ja basso continuo. Missa ordinariumin ensimmäisen osan päättää toinen Kyrie eleison, joka on neliosainen fuuga, jossa teeman aloittaa bassot, joiden jälkeen tenorit, altot ja sopraanot seuraavat järjestyksessä.
[muokkaa] Gloria
Kyrien hartaan ja murheellisen tunnelman jälkeen Gloria on riemukasta musiikkia. Viisiäänistä kuoroa säestää kolme trumpettia ja patarummut. Et in terra pax on rauhallisempi ja alkaa attacca Glorian perään ilman trumpetteja ja rumpua. Laudamus ten esittävät soolosopraano ja -viulu jousien ja continuon säestäessä. Gratias agimus tibi pohjautuu Bachin 29. kantaattiin, joka sävellettiin Leipzigin kaupunginvaltuuston virkaanastujaisiin 27. elokuuta 1731. Se on neliääninen fuuga, jossa kuoron äänet aloittavat yksi kerrallaan jälleen nousevassa järjestyksessä koko orkesterin säestäessä. Sopraanon ja tenorin duettona esittämästä Domine Deus -osasta siirrytään ilman taukoa Qui tollis peccata mundi -osaan, joka on peräisin vuonna 1729 sävelletystä 46. kantaatista Schauet doch und sehet. Alttoaariaa Qui sedes ad dextram Patrista seuraa bassoaaria Quoniam tu solus sanctus. Glorian päättää iloinen ja ylistävä Cum Sancto Spiritu.
[muokkaa] Symbolum Nicenum
Musiikkitieteilijä Malcolm Boyd kuvailee Symbolum Nicenum -osaa holvikaarimaiseksi rakennelmaksi, jonka reunoilla on kaksi suurta kuoro-osuutta: Credo ja Confiteor / Et expecto, holveina kaksi soolo-osuutta Et in unum Dominum ja Et in Spiritum Sanctum ja keskipilarina kolme koraalijaksoa [Boyd].
- Credo (stile antico, cantus firmus) D-duuri
- Patrem (konserttofuuga) D-duuri
- Et in unum Dominum (soolo) G-duuri
- Et incarnatus (koraali) h-molli
- Crucifixus (koraali, passacaglia) e-molli, G-duuri
- Et resurrexit (koraalifuuga) D-duuri
- Et in Spiritum Sanctum (soolo) A-duuri
- Confiteor (stile antico, cantus firmus) Fis-molli
- Et expecto (konserttofuuga) D-duuri
Credon aloittavat ja lopettavat stile anticon tyyliin eli renessanssityyliin sävelletyt kuoro-osuudet, jotka on hyvin todennäköisesti sävelletty nimenomaan h-mollimessua varten. Ne ovat merkittäviä Bachin myöhemmän luomiskauden kontrapunktisia teoksia. Molempiin on lainattu osia gregoriaanisesta sävelmästä, josta Bach sommittelee Credo-jakson aloittavassa osassa Credo in unum Deum viisiäänisen fuugan. Fuugasta tulee myöhemmin seitsenääninen ensimmäisen ja toisen viulun tullessa mukaan. Sama teema toistuu Credo-jakson viimeisessä osassa Confiteor unum baptisma.
Credon toinen osa on enimmäkseen homofoninen Patrem omnipotentem, joka pohjautuu vuonna 1729 kirjoitettuun kantaattiin 171 Gott, wie dein Name, so ist auch dein Ruhm. Et in unum Dominum Jesum Christum on sopraanon ja alton duetto, jota säestää kaksi oboe d'amorea, jouset ja continuo, ja sitä seuraavaa Et incarnatus estiä säestävät viulut ja continuo. Crucifixus etiam pro nobis on muodoltaan passacaglia ja sisältää toistuvan, kromaattisesti laskevan bassokuvion, joka on lainattu kantaatista 171 Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen (1714). Ylösnousemuksen riemua kuvaavassa osassa Et resurrexit tertia die soittaa täysi orkesteri, jota lisäksi säestävät vielä trumpetit, patarummut ja viisiääninen kuoro. Osan oletetaan olevan lainaus kadonneesta konsertosta.
Credon toinen soolo-osa Et in Spiritum Sanctum on basson laulama aaria, jota säestää kaksi oboeta. Confiteor on stile anticon tyyliin tehty sävellys, jonka keskellä tenorit laulavat cantus firmusta. Osa alkaa hidastua moderato-temposta, kun lauletaan in remissionem peccatorum (syntien anteeksiantamiseksi) päätyen lopulta surumieliseen adagioon, jonka tekstinä on Et expecto resurrectionem mortuorum (Ja odotan kuolleiden ylösnousemusta). Bach korostaa sanan mortuorum (kuolleet) melankolisuutta, mutta sitten lauseen sanoma ikään kuin selviää: kyse ei olekaan kuolleiden suremisesta vaan ylösnousemuksen riemusta, ja musiikki saa juhlavan riemuitsevan sävyn (edelleen samaan tekstiin). Credo-jakson päättää vuonna 1729 sävelletyn hääkantaatin Jauchzet, ihr erfreuten Stimmen (BWV 120) uudelleensovitus, viisiääninen konserttofuuga.
[muokkaa] Sanctus
Sanctus, joka ensiesitettiin Leipzigissa joulupäivänä vuonna 1724, koostuu kuusiäänisestä kuoro-osuudesta, jossa sekä sopraanot ja altot on jaettu kahteen ääneen. Kuoroa säestää kolme trumpettia, patarummut, kolme oboeta, jouset ja basso continuo. Sanctus alkaa rauhallisella adagio-osuudella, mutta siirryttäessä sanoihin Pleni sunt coeli se muuttuu reipastempoisemmaksi fugatoksi 3/8-sävellajissa.
[muokkaa] Osanna ja Benedictus
Osanna on johdettu kantaatista BWV 215 Preise dein Glücke, gesegnetes Sauchen, joka sävellettiin Friedrich August II:n Puolan kuninkaaksi (August III:ksi) valitsemisen ensimmäisenä vuosipäivänä vuonna 1734. Sitä varten tarvitaan kaksi kuoroa, joita säestää koko orkesteri. Benedictus on tenoriaaria, jonka päätteeksi Osanna kerrataan.
[muokkaa] Agnus Dei
Agnus Dei perustuu kantaattiin Ach bleibe doch, mein liebstes Leben (BWV 11), Taivaaseenastumisen oratorioon, joka sävellettiin vuoden 1745 helatorstaita varten. Se on alttoaaria, jota säestävät jouset ja basso continuo. Teoksen päättää Dona nobis pacem, jossa käytetään uudelleen Gloria-jakson Gratias agimus tibi -osaa.
[muokkaa] Levytykset
- Katso myös: Luettelo h-mollimessun levytyksistä
Ensimmäiset äänitykset messun osista löytyvät joukosta 12 tuuman savikiekkoja, jotka levy-yhtiö His Master's Voice taltioi Royal Albert Hallin konsertista vuonna 1926. Säilyneissä levyissä kuullaan The Royal Choral Societyn suuren kuoron esittävän Edward Cuthbert Bairstown johdolla joukon koraaliosia innostuneesti ja hämmästyttävän hienovaraisesti.
Messu levytettiin ensimmäistä kertaa kokonaan vuonna 1929 kymmenen viikkoa kestäneen levytysjakson aikana, joka alkoi 18. maaliskuuta ja päättyi 31. toukokuuta. Taidemusiikin tuottaja Teri Noel Towen näkemyksen mukaan Albert Coatesin johtama tulkinta on hyvin epätasainen ja sisältää häikäisevän hienoja soolo-osuuksia (erityisesti Elisabeth Schumannin sopraano- ja Friedrich Schorrin basso-osat), mutta myös outoja balansseja kuoron ja orkesterin välillä, omituisen basso continuo -kokoonpanon (välillä piano ja joskus myös urut) ja hetkittäin suorastaan pahoja epävireisyyksiä [1]. Koko mittavan teoksen äänittäminen oli selvästi haaste sekä esiintyjille että teknikoille, ja levy jäikin ainoaksi melkein kahden vuosikymmenen ajaksi.
Ensimmäisen "autenttisen" levytyksen Bachin ajan soittimilla teki Nikolaus Harnoncourt vuonna 1968. Levytys teki suuren vaikutuksen aikansa musiikkimaailmaan. Esityksen viisi häikäisevää solistia, periodisoittimista koottu orkesteri ja hienosti harjoitettu poika- ja mieskuoro, jonka koko vaihteli 16:sta 42:een, saivat aikaan suoraviivaisen mutta tunteisiin vetoavan esityksen.
Vuonna 1982 Joshua Rifkinin h-mollimessun levytyksen myötä, jonka hän väitti olevan teoksen ensimmäinen todella alkuperäisversiolle uskollinen levytys, alkoi keskustelu barokkimusiikissa käytettyjen kuorojen koosta. Rifkin tarjosi joukon historiallisiin lähteisiin perustuvia argumentteja näkemyksen tueksi, jonka mukaan Bach käytti vain yhtä laulajaa kutakin äänialaa kohden. Väittely aiheesta on jatkunut sen jälkeenkin. Esimerkiksi muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt John Eliot Gardinerin kuuluisa levytys perustuu näkemykseen, jonka mukaan Rifkin on vain osaksi oikeassa: osa perinteisesti kuoron esittämistä kohdista olisi todella tarkoitettu vain yksittäisten laulajien esitettäviksi, mutta useimmissa teoksen kohdissa näin ei ole. Joka tapauksessa h-mollimessun ja muiden barokkiteosten levytyksessä käytettyjen kuorojen koot ovat pienentyneet merkittävästi autenttisuutta tavoittelevien kapellimestareiden vaikutuksesta.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Messun partituuri (jos joku kohta näyttää loppuvan kesken, paina hiirellä viimeisen näkyvän sivun oikeassa laidassa olevaa oikeanpuoleista nuolta)
- Messun teksti latinaksi
- Messun teksti englanniksi
- Laaja artikkeli messun levytyksistä
[muokkaa] Lähteet
- Bach: Malcolm Boyd, suom. Kati Hämäläinen, ISBN 951-1-09991-4
- Academy of Ancient Music
| Johann Sebastian Bachin teoksia |  |
|
|---|---|---|
| Klaveerimusiikki: | Goldberg-muunnelmat | Das wohltemperirte Klavier | Clavier-Übung | Koraalit | |
| Vokaalimusiikki: | H-mollimessu | Passiot | Oratoriot |Magnificat | Motetit | Kantaatit | |
| Barokkisarjat: | Sellosarjat | Luuttumusiikki | Orkesterisarjat | Viulusarjat ja -sonaatit | |
| Muut: | Die Kunst der Fuge | Musikalisches Opfer | Brandenburgilaiset konsertot | Konsertot | Urkumusiikki | | |
