Erasmus Rotterdamilainen
Wikipedia
Erasmus Rotterdamilainen (Desiderius Erasmus Roterodamus) (27. lokakuuta n. 1466–12. heinäkuuta 1536) oli hollantilainen renessanssifilosofi, humanisti, teologi ja kirjailija. Hän elvytti latinan ja kreikan harrastusta ja kiinnostusta antiikkiin Euroopassa.
Erasmuksen parhaiten tunnettu teos on Tyhmyyden ylistys. Oman kirjoitustoimintansa lisäksi hän käänsi latinaksi tai editoi lukuisia klassisia teoksia muun muassa Aristoteleelta, Augustinukselta ja Cicerolta. Hänet tunnetaan hyvin puhtaasta, klassisesta latinasta. Hän myös toimitti uudet latinan- ja kreikankieliset Uuden testamentin versiot.
Teoksessaan Tutkielma kuolemaan valmistautumisesta hän teki selväksi mielipiteensä, jonka mukaan pelastus tulee yksin Kristuksesta, eikä kirkon sakramenttien ja rituaalien kautta. Erasmus vaikutti muiden muassa Martti Lutheriin, joka ihaili häntä ja pyrki tämän ystäväksi, ja koko uskonpuhdistukseen. Hän oli monilta osin samaa mieltä katolista kirkkoa kohtaan esitetystä kritiikistä, ja kritisoi itsekin katolisen kirkon epäkohtina pitämiään käytäntöjä voimakkaasti ja jopa kieltäytyi kardinaalinvirasta, kun sitä hänelle tarjottiin. Hän halusi kuitenkin säilyä lojaalina kirkolle ja pyrki pysyttelemään katolisen kirkon ja Martti Lutherin välisen kiistaan ulkopuolella. Tämän seurauksena kumpikin puoli oli jossain määrin epäileväinen häntä kohtaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Erasmus syntyi nimellä Gerrit Gerritzoons, mahdollisesti Rotterdamissa, vaikka viimeaikaiset tutkimukset antavatkin ymmärtää, että hän olisi syntynyt Goudassa, Alankomaissa. Silti juuri Rotterdam on kaupunki, joka liitetään Erasmuksen nimeen. Hän asui kaupungissa vain neljä vuotta eikä enää palannut. Tiedot hänen perheestään tulevat enimmäkseen epämääräisistä viittauksista hänen teoksissaan. Hänen isänsä Roger Gerard oli pappi ja hän itse avioliiton ulkopuolinen lapsi. Hänen äidistään ei tiedetä juuri muuta kuin että tämän nimi oli Margaret ja hän oli lääkärin tytär. Hänen vanhempansa kuolivat ruttoon varhain, vuonna 1483.
Erasmus sai ajan parhaan koulutuksen luostarikouluissa. Vuonna 1487 hän ystävystyi läheisesti Servatius Rogeruksen kanssa. Hän kutsui tätä "sielunsa puoliskoksi".
Erasmus vannoi noin 25-vuotiaana, vuonna 1492, munkin valan ja siirtyi pappisluokkaan. Hän ei ilmeisesti kuitenkaan missään vaiheessa toiminut pappina, ja luostarielämä oli yksi hänen pilkkansa kohteista hänen elämänmittaisessa taistelussaan kirkon käytäntöjä vastaan. Pian nimityksensä jälkeen Erasmukselle tarjoutui tilaisuus jättää luostari, kun hänelle tarjottiin Cambrayn piispan Henry Bergeniläisen sihteerin virkaa. Hän sai toimen hyvän latinantaitonsa ja intellektuellin maineensa vuoksi.
Vuonna 1495 Erasmus lähti piispan hyväksynnällä ja taloudellisella tuella opiskelemaan Pariisin yliopistoon, joka oli edelleen tuohon aikaan tieteen keskus, mutta jo Italiassa heränneen klassisen kulttuurin uudelleenheräämisen eli renessanssin vaikutuksen alainen. Hän toimi pääasiassa Pariisissa, Leuvenissa, Englannissa ja Baselissa, mutta ei kuitenkaan asettunut pysyvämmin millekään paikkakunnalle. Englannissa ollessaan hän solmi elinikäiset ystävyyssuhteet usean Henrik VIII:n ajan älymystön edustajan kanssa. Näihin kuuluivat muiden muassa Thomas More, John Colet, John Fisher, Thomas Linacre ja William Grocyn. Cambridgen yliopistossa hän toimi jumaluusopin professorina, Lady Margaret's Professor of Divinity. Hän toimi myös Queens' Collegessa Cambridgessa ja saattoi olla alumni.
Erasmus valitsi elämän itsenäisenä oppineena ja vältti tietoisesti sitoutumasta mihinkään, mikä saattaisi rajoittaa hänen älyllistä tai kirjallista vapauttaan. Elämänsä aikana hänelle tarjottiin useita kunniaa ja rahaa tuottavia virkoja sekä yliopistojen että kirkon palveluksessa, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista ja valitsi mieluummin epävarman mutta riittävän toimeentulon itsenäisenä kirjallisena toimijana. Siitä huolimatta hän oli aikansa renessanssiliikehdinnän keskipisteessä. Hän oli kirjeenvaihdossa yli viidensadan merkittävän poliitikon ja oppineen kanssa, ja monet etsivät hänen neuvojaan, vaikkei niitä aina noudatettukaan.
Vuosien 1506 ja 1509 Erasmus oli Italiassa. Hän vietti osan ajasta Aldus Manutiuksen painotalossa Venetsiassa, mutta tätä lukuun ottamatta hänellä oli vähäisemmät yhteydet italialaisiin oppineisiin kuin olisi voinut odottaa. Hänen vierailusa Leuvenissa sai aikaan paljon kritiikkiä häntä kohtaan niiltä, jotka eivät pitäneet niistä kirjallisista ja uskonnollisista ajatuksista, joille Erasmus omisti koko elämänsä. Hän pakeni Baseliin, jossa hänellä oli ystäviä ja jossa hänen oli mahdollista ilmaista itseään vapaasti. Eräs hänen tuttavistaan oli kustantaja Johann Froben.
Erasmuksen kirjallinen tuotteliaisuus sai alkunsa verrattain myöhään. Vasta kun hän oli hankkinut täydellisen latinan taidon, hän alkoi ilmaista itseään ajalle ominaisilla kirjallisuuden ja uskonnon alueilla. Hänen kapinointinsa kirkollisen elämän muotoja kohtaan ei johtunut niinkään epäilyistä kirkon perinteisiä oppeja kohtaan tai kirkon organisaation itsensä vastustuksesta. Pikemminkin hän tunsi kutsumuksekseen opin puhdistamisen ja kristinuskon instituutioiden liberalisoimisen. Oppineena hän pyrki vapauttamaan tieteen metodit keskiaikaisten perinteiden kankeudesta ja kaavamaisuudesta. Hän ei kuitenkaan tyytynyt tähän — hän näki itsensä vanhurskauden saarnaajana. Tämä ohjasi häntä hänen kiertäessään Eurooppaa kritisoimassa katolista kirkkoa ilman pelkoa, ja muodosti yhtenäisen pohjan hänen moninaisille kirjoituksilleen ja elämälleen, joka muuten saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta.
Englannissa ollessaan Erasmus aloitti Uuden testamentin käsikirjoitusten systemaattisen tutkimuksen valmistellakseen uutta latinankielistä käännöstä. Tämän version julkaisi Froben Baselissa vuonna 1516, ja se oli Raamatun tieteellisen tutkimuksen pohjana uskonpuhdistuksen aikana. Hän julkaisi kriittisen edition kreikankielisestä Uudesta testamentista vuonna 1516 - Novum Instrumentum omne, diligenter ab Erasmo Rot. Recognitum et Emendatum. Tämä versio sisälsi latinankielisen käännöksen ja kommentaarin. Käännös hyödynsi uusimpia löydettyjä käsikirjoitusversioita. Toisessa painoksessa käytettiin tutumpaa Testamentum-nimitystä sanan Instrumentum sijasta. Tunnetuimaksi tuli tekstin kolmas versio, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Textus Receptus. Sitä käyttivät muun muassa King James Biblen kääntäjät. Erasmus julkaisi myös kolme myöhempää versiota, vuosina 1522, 1527 and 1535. Erasmus omisti työnsö paavi Leo X tutkimuksen suojelijana, ja hän katsoi tämän työn olleen hänen merkittävin panoksensa kristikunnalle. Välittömästi tämän jälkeen hän aloitti teoksensa Uuden testamentin parafraasit, joka sisälsi populaareja esityksiä useiden kirjojen sisällöstä, julkaisemisen. Nämä, kuten muutkin teokset, julkaistiin alun perin latinaksi, mutta ne käännettiin pian muille kielille.
Martin Lutherin liike sai alkunsa Uuden testamentin julkaisemista seuranneena vuonna, ja koetteli Erasmuksen luonnetta. Eurooppalaisen yhteiskunnan ja katolisen kirkon välinen kysymys oli tullut niin ilmeiseksi, että harva saattoi välttyä ottamasta osaa debattiin. Erasmusta vaadittiin maineensa ansiosta epäilemättä valitsemaan puolensa, mutta partisaanitoiminta oli hänen luonteensa ja tapojensa vastaista. Aina kirkollisia hullutuksia ja väärinkäytöksiä kritisoidessaan hän oli tehnyt selväksi, ettei hän hyökännyt kirkon instituutioita vastaan sinällään eikä hänellä ollut mitään kirkonmiehiä vastaan. Maailma oli nauranut hänen satiireilleen, mutta harva oli puuttunut hänen toimintaansa. Hän uskoi, että hänen työnsä oli näinkin vaikuttanut lukemattomiin päättvässä asemassa oleviin mieliin kirkon sisällä.
Erasmus tunsi sympatiaa luterilaisten kirkkoa kohtaan esittämän kritiikin pääkohtia kohtaan. Samoin hän kunnioitti Martti Lutheria henkilökohtaisesti mitä suurimmin, ja Luther puhui samoin arvostuksella Erasmuksen oppineisuudesta. Luther toivoi suurempaa yhteistyötä uudistuksessa, mikä vaikutti vain luonnolliselta seuraukselta Erasmuksen omista töistä. Varhaisessa kirjeenvaihdossaan Luther osoitti suurta ihailua kaikkea sitä kohtaan, mitä Erasmus oli tehnyt turmeltumattoman ja järkeenkäyvän kristinuskon eteen, ja houkutteli tätä liittymään luterilaisiin. Erasmus kieltäytyi sitomasta itseään, sanoen, että se vaarantaisi hänen asemansa puhtaan opin liikkeen johtohahmona, minkä hän katsoi elämänsä tarkoitukseksi. Hän katsoi voivansa vaikuttaa uskon uudistamiseen ainoastaan itsenäisenä oppineena. Koska Erasmus kieltäytyi tukemasta Lutheria, tämä katsoi suoraviivaisena Erasmuksen välttelevän vastuutaan joko raukkamaisuuden tai tarkoitusperän puutteen vuoksi. Erasmus sen sijaan kammosi kaikkia muutoksia doktriinissa ja uskoi, että myös olemassa olevien muotoilujen sisällä oli mahdollista saada aikaan hänen ajamansa uudistus.
Suuren kiistan aikana Erasmus antautui kahdesti opilliseen väittelyyn, mikä ala oli vieras sekä hänen luonteelleen että aiemmista toimistaan katsottuna. Yksi hänen käsittelemistään asioista oli kysymys vapaasta tahdosta. Teoksessaan De libero arbitrio diatribe sive collatio (1524) hän pilkkasi luterilaista näkemystä asiasta. Hän esitteli kummatkin näkökannat puolueettomasti. Diatribe ei kehottanut mihinkään toimenpiteisin — Erasmuksen kannattajista tämä oli sen vahvuus, luterilaisista taas heikkous. Luther kirjoitti vastaukseksi teoksensa De Servo Arbitrio ("Tahdon kahleista") (1525), joka hyökkää paitsi Diatribea myös Erasmusta itseään vastaan pahatapaisesti ja ad hominem -argumentein, mennen jopa niin pitkälle, että Luther väitti, ettei Erasmus ollut kristitty.
Toinen Erasmuksen käsittelemä kysymys olivat sakramentit, ja erityisesti ehtoollinen. Vuonna 1530 Erasmus julkaisi uuden painoksen Algeruksen harhaoppista Berengar Toursilaista vastaan suunnatusta tutkielmasta 1000-luvulta. Hän lisäsi siihen omistuskirjoituksensa, vakuuttaen uskoaan Kristuksen lihalliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Baselilaisen Johannes Oecolampadiuksen johtamat anti-sakramentarianistit sanoivat Erasmuksen mukaan, että hänellä olisi ollut samanlaiset näkemykset kuin heillä itsellään, vetääkseen hänet osaksi skismaattista liikettään.
Luterilaisuuden liikkeen päästessä vauhtiin alkoi syntyä yhteiskunnallisia levottomuuksia, joita Erasmus kammoksui ja joita Luther piti vääjäämättöminä. Näihin kuuluivat muun muassa talonpoikaissota, anabaptistien aikaansaamat levottomuudet Saksassa ja Alankomaissa, ikonoklasmi sekä muita radikaaleja liikkeitä. Erasmus katsoi, että jos nämä olivat uudistuksen seurausket, hän oli tehnyt oikein pysyessään sen ulkopuolella. Katolisessa kirkossa häntä kuitenkin syytettiin koko "tragedian" aiheuttajaksi.
Kun Baselin kaupunki oli lopullisesti ja virallisesti "reformoitu" vuonna 1529, Erasmus luopui asumuksestaan kaupungissa ja asettui Freiburg im Breisgauhun. Kuusi vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi Baseliin, vaikkakin oli sairas, valvoakseen Origeneen teoksista tekemänsä edition painotyötä. Hän kuoli kaupungissa vuotta myöhemmin, vuonna 1536.
[muokkaa] Teokset
Erasmus kirjoitti sekä kirkollisista asioista että yleisistä humanistisista aiheista. Hän vaikuttaa pitäneen jälkimmäistä vähäpätöisempänä vapaa-ajan toimintana.
Erasmuksen vakavampi tuotanto alkoi teoksella Enchiridion Militis Christiani ("Kristillisen sotilaan käsikirja"), joka ilmestyi vuonna 1503. Tässä lyhyessä teoksessa hän hahmotteli normaalia kristillistä elämää, jota hän hahmotteli lopun ikäänsä. Ajan suurin paha oli kaavamaisuus, joka kulki perintönä ilman ymmärrystä Jeesuksen opetuksista. Kaavat voivat opettaa sielulle kuinka Jumalaa palvotaan, mutta ne voivat myös sammuttaa hengen toiminnan. Kaavamaisuuden vaaroja tutkiessaan hän käsittelee luostarielämää, pyhimysten palvontaa, sotia ja yhteiskunnan heikkouksia. Enchiridion on luonteeltaan enemmän saarna kuin satiiri.
Erasmuksen tunnetuin teos Tyhmyyden ylistys (latinaksi Moriae Encomium), joka kirjoitettiin vuonna 1509 ja ilmestyi vuonna 1511. Se on satiirinen hyökkäys katolisen kirkon perinnäisiä käytäntöjä ja yleisiä taikauskoja vastaan. Erasmus omisti teoksen ystävälleen Thomas Morelle.
Teos Institutio Principis Christiani ("Kristityn ruhtinaan kasvatus"), Basel, 1516) oli kirjoitettu ohjeeksi Espanjan nuorelle kuninkaalle, myöhemmälle Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle V:lle. Erasmus opettaa kunniallisuuden ja vilpittömyyden periaatteiden olevan ruhtinaan, kansan palvelijan, erityisiä hyveitä. Teos julkaistiin 26 vuotta ennen Machiavellin teosta Ruhtinas. Machiavelli opetti, että taatakseen valtansa ruhtinaan on turvallisempaa olla vihattu kuin rakastettu. Erasmus sen sijaan halusi mieluummin nähdä ruhtinaan rakastettuna ja ehdotti, että ruhtinaalla pitäisi olla hyvä koulutus, jotta tämä voisi hallita oikeudenmukaisesti ja hyvänsuovasti ja välttyä tulemasta sorron lähteeksi.
Vuonna 1516 Erasmus julkaisi myös satiirisen dialogin Julius Exclusus, jossa Pyhä Pietari käännyttää paavi Julius II:n Taivaan porteilta.
Pyrkiessään uudistamaan uskoa Erasmus huomasi olevansa huonoissa väleissä kummankin osapuolen, sekä konservatiivisten katolisten että uudistushakuisten luterilaisten, kanssa. Hänen viimeisiä vuosiaan katkeroitti se, että hän oli ristiriidoissa henkilöiden kanssa, joita hän kuitenkin sympatisoi. Lutherin lisäksi näihin kuului Ulrich von Hutten, joka oli siirtynyt luterilaisiin ja julistanut, että Erasmus tekisi samoin jos hänessä olisi hiukkaakaan rehellisyyttä. Vastauksessaan Spongia adversus aspergines Hutteni (1523) Erasmus näytti semantiikan osaamisensa. Hän syyttää Huttenia hänen lausumiensa vääristä tulkinnoista ja toistaa kantansa olla koskaan erkaantumatta kirkosta.
Erasmuksen loppuaikojen merkittävin teos on Ecclesiastes ("Evankeliumin saarnaaja", Basel, 1535). Teoksessa hän käsittelee saarnaamista. Hänen omat sanansa, jotka on kirjoitettu Tutkielma kuolemaan valmistautumisesta -nimiseen vuonna 1533 kirjoitettuun pieneen traktaattiin, osoittavat ettei hän ollut sydämeltään kovin katolinen, vaikka pysyikin aina kirkon jäsenenä, sillä todellinen katolinen tuskin olisi kirjoittanut:
- "Uskon, että on monia joille pappi ei ole antanut synninpäästöä, eivät ole ottaneet ehtoollista, eivät ole voideltuja, eivätkä ole saaneet kristillistä hautausta, jotka lepäävät rauhassa. Sillä monet jotka ovat suorittaneet kaikki kirkon riitit ja jotka on haudattu alttarin viereen, on mennyt helvettiin [...] Paetkaa hänen haavoilleen ja olette turvassa." (Tutkielma kuolemaan valmistautumisesta)
[muokkaa] Luettelo teoksista
- Adagia (Collecteana Adagiorum, 1500)
- Colloquia, ilmestyi jaksoittain vuodesta 1500
- Enchiridion Militis Christiani ("Kristillisen sotilaan käsikirja", 1503)
- Tyhmyyden ylistys (Moriae Encomium, 1509)
- Institutio Principis Christiani ("Kristillisen prinssin kasvatus", 1516)
- Julius Exclusus (1516)
- Novum Instrumentum omne, diligenter ab Erasmo Rot. Recognitum et Emendatum (1516)
- Spongia adversus aspergines Hutteni (1523)
- De libero arbitrio diatribe sive collatio (1524)
- De civilitate morum puerillum (1. käytöksen kultainen kirja, 1530)
- Tutkielma kuolemaan valmistautumisesta (1533)
- Ecclesiastes ("Evankeliumin saarnaaja", 1535)
- Apophthegmatum opus
[muokkaa] Perintö
Erasmuksen suunnaton suosio näkyy hänen teostensa 1500-luvulla otettujen painosten ja käännöskielten määristä. Myös hänen vaikeasti tavoitettava mutta kiehtova persoonansa herätti kiinnostusta ihmisissä. Erasmus vaikutti paitsi omilla teoksillaan myös tekemillään käännöksillä ja kommentaarioilla, joihin kuului muiden muassa Ambrosiuksen, Aristoteleen, Augustinuksen, Basilioksen, Johannes Khrysostomoksen, Ciceron ja Hieronymuksen tuotantoa.
Erasmuksen maine ja hänestä tehdyt tulkinnat ovat kuitenkin vaihdelleet suuresti eri aikoina. Hänen kuolemansa jälkeen hänen ihailunsa oli suorastaan ylitsepursuavaa, paitsi hänen tukjoidensa parissa mutta myös ympäri Eurooppaa. Maltilliset katolilaiset näkivät hänessä kirkon uudistusten johtajan, luterilaiset taas tunnistivat hänen merkityksensä Lutherin ajatusten alkuperäisenä tukijana sekä hänen uskonpuhdistukselle tekemänsä pohjatyön merkityksen.
1560-luvulla asenteet kuitenkin alkoivat muuttua. Katolisen kirkon vastauskonpuhdistus tuomitsi Erasmuksen usein — sanottiin, että hän "muni sen munan josta haudottiin uskonpuhdistus". Kritiikki perustui enimmäkseen siihen, ettei Erasmus kritisoinut Lutheria tarpeeksi voimakkaasti eikä nähnyt kansankielisen Raamatun vaaroja, ja että hän tuhersi vaarallisen tekstikritiikin parissa, joka heikensi kirkon argumentteja areiolaisuutta ja muita harhaoppeja vastaan. Paavi Paavali IV laittoi kaikki hänen kirjansa kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon, ja osa teoksista oli edelleen pannassa tai niihin suhtauduttiin varauksella myöhemmässä Pius IV:n luettelossa.
Protestanttiset näkemykset Erasmuksesta vaihtelevat ajasta ja paikasta riippuen. Hänellä on aina ollut erityisen vankka kannatus synnyinmaassaan Hollannissa ja Reinin alueella. Hänen kuolemansa jälkeen ja 1500-luvun loppupuolella uskonpuhdistuksen kannattajat katsoivat Erasmuksen kritiikin Lutheria vastaan ja elinikäisen tuen katoliselle kirkolle raskauttavaksi. Tämä kylmä suhtautuminen oli erityisen tyypillistä reformoiduissa suuntauksissa.
Valistusaikana Erasmuksen suosio alkoi kuitenkin yleisesti palautua, ja hänestä tuli yhä laajemmin kunnioitettu kulttuurinen symboli.
Rotterdamin Erasmuksen yliopisto on nimetty hänen kunniakseen.
[muokkaa] Katso myös
- Erasmus-palkinto
- Kristillinen humanismi
- Rodolphus Agricola
[muokkaa] Lähteitä
- Gauss, C. (1999). The Prince. New York, NY: Signet. First published in 1949, p. 11.
- Jardine, L. (1997). Erasmus: The Education of a Christian prince. Cambridge, UK: Cambridge University Press.
- Mansfield, Bruce E.: Phoenix of His Age: Interpretations of Erasmus C. 1550-1750.
- Stevens, Forrest Tyler: Erasmus's "Tigress": The Language of Friendship, Pleasure, and the Renaissance Letter. Queering The Renaissance. Duke University Press 1994.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Botley, Paul. Latin Translation in the Renaissance: The Theory and Practice of Leonardo Bruni, Giannozzo Manetti and Desiderius Erasmus. London: Cambridge University Press, 2004.
- Chantraine, Georges. « Philosophie erasmienne et théologie lutérienne. » “Mystère” et “Philosphie du Christ” selon Erasme. Brussels : Duculot, 1971, 374-6.
- Dockery, David S., “The Foundation of Reformation Hermeneutics: A Fresh Look at Erasmus,” Premise 2, no. 9 (October 19, 1995): 6-ff.
- Hoffmann, Manfred. Rhetoric and Theology: The Hermeneutic of Erasmus. Toronto: University of Toronto Press, 1994.
- Huizinga, Johan. Erasmus and the Age of Reformation. New York: Harper Torchbooks, 1957.
- Jardine, Lisa. Erasmus, Man of Letters : The Construction of Charisma in Print. Princeton, N.J., Princeton University Press, 1993.
- Mansfield, Bruce E. Phoenix of His Age : Interpretations of Erasmus C. 1550-1750. Erasmus Studies; 4. Toronto; Buffalo: University of Toronto Press, 1979.
- Payne, John B. Erasmus: His Theology of the Sacraments. Richmond: John Knox Press, 1970.
- Phillips, Margaret Mann. Erasmus and the Northern Renaissance. Teach Yourself History Library. London,: Hodder & Stoughton, 1949.
- Rabil, Albert. Erasmus and the New Testament: The Mind of a Christian Humanist. San Antonio: Trinity University Press, 1972.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Erasmus Rotterdamilaisen teoksia (Project Gutenberg) (englanniksi)
- Catholic Encyclopedia (englanniksi)
- Metropolitan Museum of Art (englanniksi)
- In Defense of Erasmus and the Textus Receptus (englanniksi)
- The Erasmus Text Project (englanniksi)
