Elektroninen musiikki

Wikipedia

Elektroniseksi musiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietysti tietokone.

1990-luvulla tietokoneiden ja sen oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa huimasti, kuka tahansa voi tuottaa helposti omaa musiikkiaan omalla tietokoneella. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä tiettyä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla.

[muokkaa] Historia

Se mitä nykyisin monesti mielletään elektroniseksi musiikiksi on ollut olemassa huomattavan lyhyen aikaa, vain noin kaksikymmentä vuotta. Kuitenkin elektronisen musiikin historia on pitkä, ensimmäinen laite jolla on tuotettu elektronista musiikkia tai lähinnä ääniä on Teleharmonium, laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897 ja se painoi noin seitsemän tonnia. Tunnetuin suomalainen elektronisen musiikin ja äänituotannon pioneeri on Erkki Kurenniemi. Hän perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion.

1950-luvusta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Elektronimusiikin pioneereja olivat etenkin Pierre Schaeffer, Pierre Boulez ja Karlheinz Stockhausen. Wendy Carlosin 1968 julkaisema Switched-on Bach toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin ja antoi vahvan näytön elektronisten laitteiden mahdollisuuksista musiikinteossa. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin pianon koskettimia muistuttavalla koskettimistolla, mikä ei sekään ollut itsestään selvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita aloittaen vuoden 1974 levyllään Snowflakes are Dancing, joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista.

Teknologian kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artisit (kuten Hancock, Corea ja Hammer) alkoivat käyttää syntetisaattoreita.

Varsinaista elektronista musiikkia edustaneet artistit ja yhtyeet kuten Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre ja Tangerine Dream popularisoivat elektronisen musiikin lopullisesti 1970-luvun kuluessa. 1980-luvun alussa "synapopista" oli jo niin ikään tullut oma musiikinlajinsa. Synapopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League ja OMD. Syntetisaattorit olivat nyt arkipäiväinen ilmiö pop-musiikissa. Elokuvateollisuus myös aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön tuotannoissaan – esimerkkinä 1971 ilmestynyt Kellopeliappelsiini, jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat Alien - kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin käytön ja elektronisesti luotujen ääniefektien kautta.

1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella tapahtui suuria innovaatioita elektronisen musiikin laitteiden kehityksen saralla. Analogiset syntetisaattorit antoivat tietä digitaalisille syntetisaattoreille ja samplereille. Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja hinnakkaita – yritykset kuten Fairlight ja New England Digital saattoivat myydä laitteita joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui matalahintaisten samplerien kehityksen vuoksi. 1970-luvun lopulta lähtien huomattava osa populaarimusiikista kehitettiin näiden laitteiden avulla.

Näiden musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti musiikin tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM omaksuivat konkreettisen musiikin (musique concrète) kokeilunhalun ja sovelsivat sitä luoden mekaanisia tanssirytmejä. Toiset taas ottivat tämän uuden äänisuuntauksen vastaan yhdistäen sen enemmän pop-suuntaan, luoden Electronic Body Musicin (EBM).

Detroitissa syntynyt tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagon house-suuntaus saivat alkunsa 1980-luvun aikana ja myöhemmin brittiläinen Acid Housen muodostuminen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa ruokkivat elektronisen musiikin kehitystä ja hyväksyntää suuren yleisön joukossa, ja esitteli yöklubeissa elektronisen tanssimusiikin. Käyttäen apuna elektronista säveltämistä on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin käyttäen tavanomaisia lyömäsoittimia. Elektronisen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja ääniä, sampleja, tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä.

Asianmukaisen laitteiston halpeneminen on tarkoittanut sitä, että nykyään huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti.

[muokkaa] Elektronisen musiikin tyylilajeja

[muokkaa] Säveltäjiä

[muokkaa] Elektroninen musiikki elokuvissa

Apocalypse Now (1979)
Blade Runner (1982)
Clubbed to Death (1996)
Trainspotting (1996)
Hang the DJ (1998)
Modulations (1998)
Pi (1998)
Go (1999)
Human Traffic (1999)
Groove (2000)
Stark Raving Mad (2002)
24 Hour Party People (2002)
It's All Gone Pete Tong (2004)

[muokkaa] Kirjallisuutta

Sam Inkinen (toim.): Tekno: Digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus (1994)
Chris Kempster (toim.): History of House (1996)
David Toop: Ocean of Sound: Aether Talk, Ambient Sound and Imaginary Worlds (1996)
Matthew Colin: Altered State: The Story of Ecstasy Culture and Acid House (1997)
Martin James: State of Bass: Jungle - The Story So Far (1997)
Simon Reynolds: Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture (1998)
Kodwo Eshun: More Brilliant Than the Sun: Adventures in Sonic Fiction (1998)
Jane Bussman: Once in a Lifetime: The Crazy Days of Acid House and Afterwards (1998)
Dan Sicko: Techno Rebels: The Renegades of Electronic Funk (1999)
Mark Prendergast: The Ambient Century: From Mahler to Trance - The Evolution of Sound in the Electronic Age (2000)
Sean Bidder: Pump up the Volume: A History of House (2001)
Petri Kuljuntausta: ON/OFF: Eetteriäänistä sähkömusiikkiin (2002)

[muokkaa] Katso myös

Tietokonemusiikki

[muokkaa] Aiheesta muualla

Ishkur's guide to electronic music Kattava, kieli poskessa mutta tosissaan tehty opas lähes kaikkiin elektronisen musiikin genreihin. (englanniksi)

Discogs Todella kattava tietokanta, joka alun perin sisälsi pääasiassa elektronisen musiikin julkaisuja, mutta sisältää nykyään myös minkä tahansa muun genren julkaisuja. (englanniksi)