Buran

Wikipedia

Buran-sukkula ja Energija-kantoraketti laukaisualustalla.

Buran (ven. Буран, lumimyrsky) oli Neuvostoliiton vuonna 1976 vastatoimena NASAn sukkula-ohjelmalle aloittama ohjelma uudelleenkäytettävän avaruusaluksen kehittämiseksi. Buran-ohjelma alkoi TsAGI-aerodynamiikan tutkimusinstituutissa Moskovassa. Neuvostopoliitikot uskoivat, että sukkulaa voitaisiin käyttää sotilaallisesti ja siten ehkä muuttaa kylmän sodan voimatasapainoa. Buran-ohjelma oli Neuvostoliiton avaruushistorian suurin ja kallein, ja se peruutettiin vuonna 1993 rahoituksen päätyttyä Neuvostoliiton kaatumisen myötä.

Kun ulkoisesti NASA:n sukkuloita muistuttava Buran tuli julkisuuteen Columbia-sukkulan lennon jälkeen, arveltiin julkisuudessa neuvostosukkulan perustuvan teknologiavakoiluun. Todellisuudessa aerodynamiikka ja lämmönsiirto paluulennolla määrittävät pitkälle kaikki avaruussukkulat toistensa kaltaisiksi.

[muokkaa] Teknisiä tietoja

Buran kykeni tekemään sekä miehitettyjä että miehittämättömiä lentoja ja laskeutumaan automaattiohjauksella. Buranista ei kuitenkaan koskaan ehditty valmistaa miehistön elossapitojärjestelmillä varustettua versiota miehitettyjä lentoja varten.

Yhdysvaltalaissukkuloista poiketen Buranin rungossa ei ole lainkaan työntömoottoreita, vaan se laukaistiin kertakäyttöisellä Energija-kantoraketilla, jossa oli neljä kerosiinia ja nestehappea ajoaineenaan käyttävää apurakettia.

Buranin hyötykuorma on 30 000 kg, NASAn sukkulan 25 000 kg. Buranin nostovoima-vastussuhde on 6,5, NASAn sukkulan 5,5. Buran voi tuoda takaisin maahan 20 000 kg hyötykuorman, NASAn sukkula 15 000 kg.

Teknisiä tietoja (Energija-raketti, 2 nesteajoainetta käyttävää apurakettia ja Buran-sukkula)

Pituus: 60 m
Massa: 2 200 000 kg
Sukkulan tyhjämassa: 75 000 kg
Miehistö: 0-8
Hyötykuorma enintään: 35 000 kg
Lämpötiilien määrä: 38 640 kpl

Lähde: Tähdet ja avaruus numero 5/2005.

[muokkaa] Kehitys

Buranin prototyyppi

Buranin kehitys alkoi 1970-luvun alussa vastineena Yhdysvaltojen sukkula-ohjelmalle ensin Vasili Mišinin ja sitten Valentin Gluškon johtamana. Neuvostoliiton sukkulasta piti tulla sen suunnitteluinsinöörien mukaan pienempi ja keveämpi kuin Yhdysvaltain vastaavasta. Neuvostoliiton asevoimat olisivat halunneet mahdollisimman paljon NASAn sukkulan kaltaisen avaruuslentokoneen.

1970-luvulla neuvostoliittolainen pieni sukkulaprototyyppi kuvattiin Intian valtamerellä, kun Neuvostoliiton laivasto nosti sen merestä koelennon jälkeen.

Prototyyppien rakentaminen alkoi vuonna 1980. Vuonna 1984 päivänvalon näki ensimmäinen täysikokoinen Buran. Heinäkuussa 1983 tehtiin ensimmäinen koelento ilmakehässä. Ohjelman aikana tehtiin kuusi tällaista koelentoa. Buranin täyskokoisella prototyypillä tehtiin 24 koelentoa, joista 15 lennolla tehtiin automaattilaskeutuminen. Koelentäjinä toimivat mm. Igor Volk ja Aleksei Leonov. Vuonna 1988 miehittämätön Buran laukaistiin yhden kerran Energija-kantoraketilla Maan kiertoradalle.

Buran oli esillä Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1989 Antonov An-225-rahtikoneen selässä. Buran-ohjelma peruutettiin vuonna 1993 rahoituksen loppumisen vuoksi. Vuonna 2002 avaruudessa käyneen Buranin varastohallin katto romahti korjauksen puutteessa ja hallissa ollut sukkula hajosi korjauskelvottomaksi.

[muokkaa] Ensilento

Ensimmäinen ja ainut lento kiertoradalle tapahtui miehittämättömällä Buran 1.01-aluksella kello 03:00 UTC 15. marraskuuta 1988. Sukkula kiersi maan kaksi kertaa ja laskeutui Baikonurin kosmodromille. Osa laukaisusta näytettiin televisiossa, mutta ei aivan alusta alkaen, minkä takia lennon aitoutta epäiltiin. Laukaisu on nyttemmin nähtävissä kokonaan: http://www.spaceistheplace.ca/start1.mpg

[muokkaa] Jälkikäteen

Buran-sukkula Antonov An-225:n kyydissä

Projektin rahoitus lopetettiin ensilennon jälkeen, jolloin kaksi sukkulaa oli rakenteilla. Vuonna 1990 valmistui 1.02 eli Ptitška (pieni lintu). Buran-sukkulat 1.01 ja 1.02 ovat nykyisin Kazakstanin omaisuutta. Vuonna 2002 niiden Baikonurissa sijatsevan varastointirakennuksen katto romahti korjauksen puutteen takia. Alus 1.02 rikkoontui ja kahdeksan ihmistä kuoli. Buran-sukkulat 2.01 ja 2.02 eivät koskaan valmistuneet Tushinon tehtaalta. Osin rakennettu Buran 2.03 purettiin ohjelman päätyttyä. Osia niistä on myyty muun muassa internetin välityksellä. Projekti lopetettiin virallisesti 1993. Viiden tuotantosukkulan lisäksi ohjelmassa oli kahdeksan koealusta, joita käytettiin lujuus-, aerodynaamisiin jne. testeihin.

Buranilla piti mm. tehdä lentoja Mir-avaruusasemalle. Buran SO-telakointimoduli, jolla Buranin piti liittyä Mir-avaruusasemaan, korjattiin sellaiseksi, että NASA:n sukkula pystyi telakoitumaan Mir-avaruusaseman kanssa.

Sarjanumerot, käyttö ohjelman aikana ja sijainti nykyisin

OK-M (later OK-ML-1) - jolla tehtiin staattiset kuormitustestit - nykyisin se sijaitsee Baikonurin kosmodromilla.
OK-GLI - sen avulla tehtiin aerodynaamiset testit. Tässä aluksessa oli neljä moottoria, joiden avulla se pystyi nousemaan lentoon lentokentältä. Aluksella tehtiin paluulennon loppuvaiheita simuloivia kokeita. Tämä yksilö myytiin Australiaan, jossa se oli näytteillä Sydneyssä 2000-luvun alussa. Sittemmin näyttely-yrityksen konkurssin kautta Buran joutui Bahrainiin ja sieltä se ostettiin saksalaiseen Sinsheim Auto & Technik Museum-museoon.
OK-KS - tällä prototyypillä tehtiin sähköiset testit - se sijaitsee nykyään Energija-yhtiön tehtaalla Korolev-nimisessä kaupungissa * OK-MT - tämä oli nk. teknillinen malli, jolla tehtiin laaja testausohjelma - se on nyt Baikonurin kosmodromilla
OK-??? - tämä rakennettiin staattista kuormitustestausta varten - sijainti tuntematon
OK-TVI - lämpö- ja tyhiötestit - sijainti tuntematon
OK-??? - staattinen testaus - sijainti tuntematon
OK-TVA - staattinen testaus - Gorkin puistossa, Moskovassa