Sadomasokismi
Wikipedia
Sadomasokismi (S&M, S/M) on kahden erillisen parafilian, masokismin ja sadismin yhdessä muodostama seksuaalinen kokonaisuus.
Masokistinen henkilö (masokisti, alk. Leopold von Sacher-Masochin nimestä) saa seksuaalista tyydytystä joutuessaan alistetuksi, nöyryytetyksi, sidotuksi, pahoinpidellyksi tai joutuessaan kärsimään jollain muulla vastaavalla tavalla.
Sadistinen henkilö (sadisti, alk. Markiisi de Saden nimestä) saa seksuaalisen tyydytyksensä henkisen tai fyysisen kärsimyksen tuottamisesta toiselle osapuolelle. Termejä käytetään nykyään kuvaamaan myös ei-seksuaalisia luonnetyyppejä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sadomasokismin psykologiaa
Saksalainen psykoanalyytikko Richard Freiherr von Krafft-Ebing käytti termejä sadismi ja masokismi ensimmäisenä kirjassaan Psychopathia Sexualis (1886). Samoihin aikoihin Sigmund Freud huomioi, että sekä sadismi että masokismi esiintyvät usein samassa yksilössä, ja yhdisti nämä ominaisuudet sadomasokismin käsitteeksi. Tämä huomio on laajalti hyväksytty sekä kirjallisuudessa että käytännön sadomasokismissa — monet masokistit ja sadistit määrittelevät itsensä kykeneväksi toimimaan kumpana tahansa osapuolena. Tällaisen kaksoisroolin omaksujasta voidaan käyttää nimitystä switch (engl. "kytkin" tai "vaihtaa").
Sekä Krafft-Ebing että Freud olettivat, että miesten sadismi johtui miesten seksuaalivaiston aggressiivisen komponentin häiriöstä. Masokismia pidettiin miehissä huomattavasti poikkeuksellisempana miesten luonnollisen aggressiivisen seksuaalisen luonteen vuoksi. Freud epäili, että masokismia löytyy miehistä ainoastaan luonnollisemman sadismin muunnoksena. Naisten sadomasokismista keskusteltiin paljon vähemmän: sekä Freud että Krafft-Ebing olettivat masokismin olevan niin luonnollinen osa naisten seksuaalisuutta, että sen erottaminen poikkeavuutena olisi vaikeaa.
Havelock Ellis puolestaan väitti, ettei sadismin ja masokismin välissä ole olennaista eroa, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä tunnetiloina. Hän huomautti myös että sadomasokismi keskittyy ainoastaan seksuaalista mielihyvää tuottavaan kipuun, eikä julmuuteen yleensä, kuten Freud oli olettanut.
Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze sen sijaan hylkäsi termin sadomasokismi keinotekoisena analysoidessaan Leopold von Sacher-Masochin teosta. Hänen mielestään sadismin ja masokismin lähtökohta oli täysin toisistaan poikkeava, ja niiden yhdistäminen samaksi käsitteeksi keinotekoista. Masokistien mahdolliset sadistiset piirteet Deleuze tulkitsi reaktioiksi masokismiin.
Nykyisin on useita selityksiä sille, miksi jotkut kokevat sadomasokismin nautinnolliseksi, ja vastaus riippuu paljolti yksilöstä. Toisille alistuvan roolin ottaminen voi merkitä terapeuttista pakoa stressistä, vastuusta tai syyllisyydestä. Toisille alistuminen voi tarkoittaa turvallisuutta. Sadisti sen sijaan saattaa nauttia vallasta ja auktoriteetistä, tai masokistin tyydyttämisestä. On kuitenkin huonosti tiedossa, mikä pohjimmiltaan yhdistää nämä tunnetilat ja seksuaalisen nautinnon.
[muokkaa] Sadomasokismin historiaa
Tämä seksuaalisuuden laji on osittain (sadismi) nimetty ranskalaisen Markiisi De Saden mukaan, joka kirjoitti useita sadomasokistisia kirjoja ja novelleja. Markiisin elinaikana ne olivat julkinen salaisuus, sillä kukaan ei halunnut myöntää ostaneensa niitä, vaikka monet tiesivät niistä ja niiden kirjoittajasta. Useita kirjoja, tutkimuksia ja elokuvia on tehty tästä erikoislaatuisesta historian hahmosta ja hänen elämästään. Ei ole varmoja todisteita siitä, että markiisi olisi toteuttanut fantasioimiaan sadomasokistisia orgioita: kukaan aikalainen ei tunnustanut osallistuneensa niihin eikä yksikään nainen syyttänyt markiisia kidutuksesta. Levottoman aikakauden lehdistö olisi varmasti takertunut aiheeseen, jos olisi voinut todisteiden perusteella tehdä niin: tuolloin kunnianloukkaus oli vakava asia ja siitä säädetyt rangaistukset ankaria.
De Sade kylläkin kuvataan intohimoiseksi rakastajaksi - kuten niin monia muitakin ranskalaisia miehiä. Hänet tuomittiin Bastiljin vankilaan määrittelemättömäksi ajaksi johtuen hänen julkisesta kuolemanrangaistuksen vastustuksestaan. Pariisin vallankumouksen yhteydessä Bastilji tuhottiin ja sen vangit vapautettiin. Legendan mukaan juuri markiisi olisi laukaissut historiallisesti kohtalokkaan mellakan huutamalla tyrmänsä ikkunasta väkijoukolle, että Bastiljin sotilaat aikoivat muka hyökätä. De Saden kohtalosta tämän jälkeen ei tiedetä varmasti. De Saden vaimo oli aviomiehensä uskollinen tukija kaikissa tilanteissa, vaikka tiesi hyvin syrjähypyistä palvelijattarien ja muiden naisten kanssa. De Saden vauras suku on edelleen voimissaan ja suvun nimi tietenkin kaikkien tuntema.
[muokkaa] 1600-luvun Japani
Japanissa 1600-luvun Edo-kaudella taiteet ja kulttuuri puhkesivat kukkaan. Tällöin varakkaissa piireissä perinteisestä sidontataidosta, joka oli alun perin julma kidutusmenetelmä, muokattiin omanlainen sadomasokismin muoto. Japanin sisällissodissa erilaiset sotaherrat ja rosvopäällliköt toisinaan kidnappasivat kilpailijoidensa rakastajattaria, vaimoja tai tyttäriä, joita kidutettiin tai uhattiin kidutuksella uhkavaatimuksien painottamiseksi. Naisia ei kuitenkaan yleensä haluttu vahingoittaa pahoin, joten sidontataitoa kehitettiin vammojen välttämiseksi. Sidontataitoa käytettiin myös rakastajattarien ja jalkavaimojen kurittamiseen ja myöhemmin sitä harrastettiin huvin vuoksi: Japanin taiteessa ja kirjallisuudessa on runsaasti kertomuksia ja kuvauksia siitä. Japanilaisen perinteisen sidontataidon mestari on sensei (sensei viittaa japanin kielessä mihin hyvänsä ohjaajaan tai opettajaan, tietyn taidon hallitsijaan) ja hän tekee naisesta taideteoksen sitomalla tämän erilaisiin asentoihin symboloiden kasveja tai eläimiä. Modernissa sidontaleikissä usein painotetaan kuitenkin pitkitettyä nöyryytystä ja toisinaan lievää kivunkin tuottoa. Yleensä senseit ovat miehiä ja sidottavat naisia. Välineinä on karkeita köysiä sekä bambukeppejä ja vahakynttilöitä. Tämä japanilainen sadomasokismin muoto unohtui 1800-luvun lopulla Japanin pyrkiessä länsimaalaistumaan, jolloin varsinkin brittiläistä tapakulttuuria suosittiin. Sidontataito koki uudelleentulemisen toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain miehittäessä japanin pääsaaria. Tällöin Yhdysvaltain sotilaita varten perustettiin useita bordelleja, joissa japanilainen sidonta (engl. japanese bondage) oli eräs suosituimmista ohjelmanumeroista.
[muokkaa] Viktoriaaninen Britannia
Britanniassa viktoriaanisena aikana sadomasokismi nousi kukoistukseen. Yläluokkaisten miesten ja naisten elämää leimasivat hemmotteleva palvelusväki ja tiukka tapakulttuuri. Monet miehet ja usein naisetkin hakivat (oletettavasti) henkistä tasapainoa vierailemalla kalliissa bordelleissa vapaaehtoisesti nöyryytettävinä.
1950-luvun Britanniassa perinteinen tyttöjen ja poikien sisäoppilaitoksen koulukuri sai toisinaan sadomasokistisia piirteitä opettajien käyttäessä väärin rankaisuvaltaansa oppilaitaan kohtaan. Tuolloin Britanniassa tehtiin maanalaisesti lukuisia pornografisia elokuvia, joiden aiheena oli oppilaitaan rankaiseva opettaja ja siten koulutyttöteema vakiinnutti asemansa sadomasokistien fantasioissa. Stereotyyppisiä tämän kauden kuritusvälineitä ovat ruokokeppi eli cane sekä paddle.
Toinen oppilaitosympäristöön sijoitettava sadomasokismin muoto - todellisuudessa tai fantasiassa - ovat opiskelijayhteisöjen initiaatioriitit, joihin liittyy tai uskotaan liittyvän piiskaamista esimerkiksi paddlella.
[muokkaa] Sadomasokismi lähimenneisyydessä
Muita sadomasokismin kultaisia aikakausia olivat monin tavoin viktoriaanista aikaa muistuttavat vuodet 1950-1960 Yhdysvalloissa sekä seksuaalisen vapautumisen vuosina 1960-1970 Ranskassa; joidenkin tutkijoiden mukaan viimeksi mainittu oli eräänlainen vastareaktio hippien seksuaalisille näkemyksille. Vuonna 1954 ilmestyi Pariisissa sadomasokistisen kirjallisuuden klassikoihin kuuluva O:n tarina (Histoire de O).
[muokkaa] Sadomasokismi mediassa
Sadomasokismi on ollut suosittu aihe mediassa Markiisi De Saden ajoista alkaen. Italiassa tuotetut sadomasokistiset sarjakuvat nousivat suosioon 1970-luvulla: aluksi niitä yritettiin sensuroida, mutta näiden "likaisten" sarjakuvien tulvaa pimeistä painotaloista oli mahdotonta pysäyttää. Elokuvissa koitti jo 1910-luvulta alkaen maanalainen "eksploitaatio"-elokuvien aikakausi: ne hyödynsivät tirkistelynhaluisten ihmisten uteliaisuutta rikkomalla röyhkeästi kaikkia aikakautensa moraalikäsityksiä esittäessään häikäilemätöntä pornografiaa ja väkivaltaa varsinkin naisia kohtaan.
Eksploitaatio-elokuvia tehtiin kiihtyvällä tahdilla 1930-luvulta 1970-luvulle asti, jonka jälkeen sen suosio aleni muun pornotarjonnan kilpailun ja valtavirran elokuvien muuttuessa yhä enemmän eksploitaatio-elokuvien kaltaisiksi. Internetissä sadomasokismiin tai sadomasokistiseen pornoon liittyvät sivut ovat tehneet ilmiötä tunnetuksi myös uusien kohderyhmien keskuudessa.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Höykinpuro, Taru (toim.) : Kivun kauneus. Like 2006.
- Julmia naisia : sadomasokistinaiset kertovat 1989. Julkaisija: Extaasi-ryhmä
- Kaartinen, Auli 1990. Sadomasokismi: teemoja vallasta, kulttuurista ja seksuaalisuudesta
[muokkaa] Sadomasokismin kaunokirjallisia klassikoita
- Reagé, Pauline: O:n tarina
- Sacher-Masoch, Leopold von: Venus in furs
- Sade, Donatien Alphonse François de: Justine eli Hyveellisen neidon kovat kokemukset
