Julkisen valinnan teoria

Wikipedia

Julkisen valinnan teoria on taloustieteiden ala, joka tutkii demokraattisen päätöksenteon toimintaa ja ongelmia modernin taloustieteellisen analyysin avulla. Poliittinen taloustiede on laajempi termi, jolla on julkisen valinnan kysymyksien lisäksi myös historiallinen merkitys. Julkisen valinnan teoriassa tarkastellaan äänestäjiä, poliitikkoja ja hallintoa useimmiten itsekkäinä toimijoina. Tarkoituksena on analysoida heidän päätöksentekoa itsessään tai vaihtoehtoisten äänestysjärjestelmien alaisuudessa. Mentelminä käytetään tavanomaista hyödynmaksimointia, peliteoriaa, päätöksentekoteoriaa tai jotain muuta lähestymistapaa ongelman luonteesta riippuen. Julkisen valinnan teoria on yleensä selkeästi positiivista analyysia.

Julkisen valinnan moderni kirjallisuus alkoi vuonna 1948, jolloin Duncan Black loi perustan mediaaniäänestäjän teorialle. Muun muassa Gordon Tullock on kutsunut häntä Julkisen valinnan teorian isäksi. James M. Buchanan ja Tullock julkaisivat vuonna 1962 kirjan The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy, jonka myötä julkisen valinnan teoria varsinaisesti syntyi. Buchanan oli pitkään George Masonin yliopistossa professorina, ja vuonna 1986 hänet palkittiin Nobelin taloustieteen palkinnolla.

[muokkaa] Teorian sovelluksia

Julkisen valinna teoriaan viitataan usein kun keskustellaan, miksi poliittinen päätöksenteko johtaa toimiin, jotka ovat kansan toiveiden vastaisia. Esimerkiksi siltarumpupolitiikka ei ole tavalisesti demokratian edun mukaista, mutta poliitikkojen on kuitenkin toisinaan hyödyllistä tukea tällaisia projekteja. Tähän voi olla monia syitä, kuten se että he tuntevat itsensä merkittäviksi, he saattavat saada epäsuoraa taloudellista hyötyä, lisätä kannatustaan paikallistasolla tai saada kampanjatukea. Poliitikoille ei synny tällaisesta politiikasta merkittäviä kustannuksia, koska he käyttävät julkisia verorahoja.

Myös etujärjestöt ja lobbaajat toimivat rationaalisesti. Heidän tavoitteenaan on usein saada hallinnon miljoonien arvoinen tuki projektilleen verrattain pienillä lobbauskustannuksilla. Heitä uhkaa myös häviäminen kilpailijoille, jos he jättävät lobbauksen tekemättä. Edelleen myös veronmaksaja käyttäytyy rationaalisesti kannattaessaan omalle aluelleen kohdistuvaa projektia, koska projektin kustannukset jakautuvat kaikille veronmaksajille, mutta paikallisesti hyödyt voivat olla suuria. Näin ollen on mahdollista, että demokratiassa tehdään äänestäjille epäedullista politiikkaa, vaikka kaikki toimivat rationaalisesti.