Falangi
Wikipedia
Falangi (kreik. φάλαγξ, falanks, sananmukaisesti puupölkky) on keihäsmiesten muodostelma, jota muun muassa kreikkalaiset, makedonialaiset ja jotkut lähi-idän kansat käyttivät sotatantereella. Kuuluisin falangitaistelu lienee Marathonin tasangon taistelu (490 eaa.), jossa Ateenan vapaiden miesten falangit ottivat voiton Persian kuningas Dareioksen valtavasti ylivoimaisista joukoista. Makedonian helleenien legendaarinen kuningas Aleksanteri Suuri hioi falangitaktiikan huippuunsa idän valloitusretkensä aikana. Tämä muodostelma koki uudelleensyntymisen renessanssiaikana, jolloin sen tekivät kuuluisaksi ennen kaikkea sveitsiläiset keihäsmiehet ja saksalaiset landsknecht -joukot. Ajan myötä falangin teho kuitenkin hävisi ruutiaseiden ja niiden vaatiman uuden linjataktiikan myötä.
|
|
|
[muokkaa] Perusteet ja käyttö
Falangissa pitkin keihäin varustautuneet sotilaat ryhmittyivät leveään ja syvään suorakulmioon siten, että ensimmäinen rivi osoitti keihäänsä suoraan eteenpäin, seuraava rivi ylempänä suoraan eteenpäin, kolmas rivi ensimmäisten rivien ohi hieman yläkulmassa, seuraava jyrkemmässä yläkulmassa ja niin edelleen. Falangin teho perustui tähän keihäiden monikerroksiseen asetteluun, joka teki sen läpäisemisen ja hajottamisen edestäpäin erittäin vaikeaksi. Falangi oli erityisen tehokas ratsuväen suoraa rynnäkköä vastaan sillä hevoset eivät useimmiten suostuneet juoksemaan päin siilimäisesti sojottavaa keihäsmetsää. Muodostelman heikkous oli sen vaatima tiukka koulutus, sen taktinen joustamattomuus ja haavoittuvuus sivustahyökkäyksille. Falangi oli parhaimmillaan liikkuessaan eteenpäin sillä se oli hyvin vaikea pysäyttää edestä päin. Heikoimmillaan falangi oli käännöksissä, joita oli hidasta tai jopa mahdotonta toteuttaa. Ideaalinen maasto falangille oli tasaista tai heikosti viettävää ja puutonta. Johtuen ihmisen kävelytavasta falangi "veti oikealle" liikkuessaan eteenpäin.
[muokkaa] Varustus
Falangiitin eli falangin jäsenen varusteisiin kuului antiikin aikana 2–3-metrinen keihäs, pyöreä kilpi sekä joskus jalkasuojat ja kypärä. Kilpi tarjosi suojaa sekä käyttäjälle itselleen sekä tämän vasemmalla puolella olevalle. Tästä syystä taistelukosketuksen saanut falangi ajautui vähitellen oikealle, miesten hakiessa suojaa oikealla puolellaan olevan toverinsa kilvestä. Falangin oikea etukulma olikin sen vaarallisin paikka ja varattu kaikkein kokeneimmalle soturille. Renessanssiaikana kilvet hylättiin tai korvattiin rintapanssarilla.
Makedonian kuningas Filippos II uudisti falangin. Keihäs piteni 5-6 m pituiseksi piikiksi (sarisa) ja pronssisen rintapanssarin sijaan yleistyi kevyempi pellavainen haarniska (linothoraks). Falangin standardisyvyydeksi (ruodun pituudeksi) otettiin 16 riviä. Tällä järjestelyllä falangissa pääsivät kuusi ensimmäistä riviä taisteluun. Tulikasteensa makedonialainen falangi sai Khaironeian taistelussa, jossa kuningas Filippos itse komensi falangia, ja hänen poikansa Aleksanteri ratsuväkeä (hippeis). Falangin sitoessa vihollisen päävoiman taisteluun, ratsuväen rynnäkkö ratkaisi taistelun.
Makedonian kuninkaana Aleksanteri III (Suuri) hioi falangitaktiikan lopulta huippuunsa. Hänen johtamanaan Makedonian armeija löi ylivoimaiset persialaisjoukot kolmessa taistelussa (Issos, Granikos ja Gaugamela) ja Aleksanterin armeija valloitti lopulta koko Persian. Falangi osoittautui voittamattomaksi myös Afganistanissa, Pakistanissa ja Intiassa. Myöhemmin hellenistisellä ajalla Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa, diadokit, käyttivät falangia pääasiallisena aselajina itse taistelun ratkaisemiseen.
Falangi jäi lopulta käytöstä 100-luvulla eaa roomalaisen legioonan osoittauduttua taktisesti ylivoimaiseksi ja joustavammaksi.
Uuden nousun falangi koki 1300-luvulla, jolloin pitkin keihäin (piikein) varustautuneet flaamit löivät Ranskan ritariarmeijan Koortrijkin (Courtrain) taistelussa 1302. Samoin Robert Brucen johtamat skotit tuottivat Englannin kuninkaalle Edvard II:lle raskaan tappion Bannockburnin taistelussa 1314. Falangi osoittautui tehokkaaksi ratsuväen pysäyttäjäksi, mutta sen heikkoutena olivat sivustat, joihin ratsuväen oli helppoa iskeä, sekä taktinen joustamattomuus, mikä merkitsi valtavia miestappioita jousimiehiä vastaan. Englantilaisten vastataktiikaksi tulikin ensin ampua skottien falangit jousimiehillä hajalle, jonka jälkeen ritarit iskivät syntyneisiin aukkoihin.
Sveitsissä piikkifalangi syntyi vastavetona Arbedossa 1422 kärsitylle tappiolle. Hilparimiehet olivat kyvyttömiä pysäyttämään rynnäköivää ritariarmeijaa, mutta falangi kykeni siihen. Sveitsiläiset tuottivat lopulta Burgundin herttualle Kaarle Rohkealle kolme karvasta tappiota vuosina 1471–1477 (Morat, Grandson ja Nancy), jonka jälkeen sveitsiläisiä pidettiin Euroopan parhaana jalkaväkenä. Englantia ja Skandinaviaa lukuun ottamatta, joissa jalkaväen pääaseina säilyivät hilpari ja jousi, kaikki Länsi-Euroopan valtiot järjestivät jalkaväkensä falangitaktiikan mukaisesti. Keisari Maximilian perusti landsknecht-joukkonsa vastapainoksi sveitsiläisten ylivoimalle.
Renessanssiaikana falangit operoivat neliömäisinä ryhmittyminä, joiden sivuja suojasivat musketeilla tai muilla ruutiaseilla varustetut miehet. Tätä muodostelmaa kutsuttiin nimellä tercio. Ruutiaseiden tehon kasvaessa keihäs alkoi väistyä jalkaväen pääaseena ja esimerkiksi Ruotsi-Suomen loistonpäivien armeijassa jokaista sataa tuliasetta kohden oli vain kolmekymmentä keihästä. Viimeisen naulan piikin (pitkän keihään) ja sitä myöten falangien arkkuun löi pistin. Sen yleistyttyä tuliasein varustautuneet joukot saattoivat suojata itseään tehokkaasti ratsuväen ja kevyempien joukkojen rynnäköiltä, mutta samalla säilyttää normaalin tulivoimansa.
