Elisabet (Venäjä)

Wikipedia

Keisarinna Elisabet

Venäjän keisarinna Elisabet (tai Elisabet Petrovna, venäjäksi Елизаве́та (Елисаве́т) Петро́вна) (29. joulukuuta 1709 – 2. tammikuuta 1762) oli sisarensa, Holstein-Gottorpin herttuatar Annan lisäksi ainoa Pietari I:n ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikään asti. Nuoruudessaan Elisabet tuli toistuvasti ohitetuksi hallitsijaa valittaessa. Isänsä velipuolen Iivana V:n tyttären, keisarinna Annan hallitessa Elisabet oleskeli poissa hovin elämästä. Hänen nuoruutensa oli kaiketi varsin onnellinen, sillä hän ei ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta oli tyytyväinen saadessaan omistautua harrastuksilleen ulkoilulle, ratsastukselle, puutarhanhoidolle ja metsästykselle. Elisabetin kauneus, seurallisuus ja iloisuus takasivat sen, että hänellä riitti paljon niin mies- kuin naispuoleisiakin ystäviä.

Elisabetin matka kohti valtaistuinta alkoi, kun Anna sai sairauskohtauksen ja kuoli marraskuussa 1740. Valta siirtyi nyt Elisabetin ohi vain neljän kuukauden ikäiselle Iivana VI:lle. Syynä valintaan oli se, että keisarinna Anna halusi rakastettunsa Bironin säilyttävän valta-asemansa ja uskoi onnistuvansa siinä parhaiten nimittämällä seuraajakseen sisarentyttärensä, Iivanan äidin, Mecklenburgin herttuattaren Anna Leopoldovnan. Biron kuitenkin taivutteli kuolemaisillaan olevan hallitsijan siirtämään vallan suoraan Iivanalle sillä ehdolla, että Bironista itsestään tulisi sijaishallitsija.

Bironin valta-asema ja hänen saksalaistaustansa saivat aikaan vastustusta, joka siivitti Elisabetin matkaa valtaistuimelle. Hänen innokas tukijansa oli Ranska, joka toivoi voivansa vaikuttaa Venäjän Itävallalle suopeaan politiikkaan. He myös uskoivat, että Elisabetin valtaannousu vähentäisi Venäjän ulkopoliittista aktiivisuutta. Elisabetia tuki myös Ruotsi, joka odotti hyötyvänsä politiikasta kiinnostumattoman naisen valtaannoususta. Ehdokas itse kuitenkin pelkäisi vallankaappauksen epäonnistumista ja kuluikin suunnilleen vuosi, ennen kuin hän sai kerätyksi tarpeeksi rohkeutta ryhtyäkseen toimeen.

Aika oli kuitenkin kypsä joulukuussa 1741, jolloin Anna Leopoldovna karkotettiin periferiaan ja pieni Iivana teljettiin vankilaan. Ruotsi oli pyrkinyt lisäämään sekasortoa Venäjällä valtaannousun helpottamiseksi Hattujen sodan avulla, mutta heidän sotilaallinen menestymättömyytensä saikin aikaan sen, että Elisabet hyökkäsi Suomeen. Ajanjakso tunnetaan Suomessa pikkuvihan nimellä. Sotatoimi oli kuitenkin Elisabetin viimeisiä varsinaisia tarmokkaita hallintotoimia, sillä vastedes hän omistautui puoliksi nautinnoille, puoliksi uskonnolle.

Pian valtaannousunsa jälkeen Elisabet alkoi suunnitella kruununperijänsä nimittämistä. Hän itse ei voinut saada lapsia, joten harkittuaan hän päätti kutsua Venäjälle sisarvainajansa pojan Karl Peter Ulrichin, joka oli viettänyt lapsuutensa isänsä luona Holsteinissa, mutta oli vastikään jäänyt orvoksi. Venäjälle saavuttuaan hänet kastettiin Pietariksi ja jälkimaailma tuntee hänet paremmin myöhemmällä hallitsijanimellään Pietari III. Vaikka Elisabet järkyttyi pojan rujosta olemuksesta, joka johtui hänen julmasta kasvatuksestaan, päätti keisarinna heti nimittää pojan seuraajakseen.

Jotta hallitsijasuku jatkuisi tulevaisuudessakin, ryhtyi keisarinna määrätietoisesti etsimään 16-vuotiaalle Pietarille puolisoa. Sopiva ehdokas löytyikin Preussista, Alhalt-Zerbstin ruhtinaskunnasta. Neljätoistavuotias tyttö oli keisarinnalle luultavasti siksikin mieleinen, että hän itse oli nuoruudessaan ollut kihloissa tämän enon Karl August Holstein-Gottorpin kanssa. Suhde oli ollut onnellinen, mutta sulhanen oli kuollut pian isorokkoon. Nuori Sofia sai jäädä Venäjälle ja ortodoksikasteessa hänen nimekseen valittiin Katariina Aleksejevna. Hänet tunnetaan kuitenkin paremmin myöhemmällä hallitsijanimellään Katariina II.

Varsinaiset hallitustoimet Elisabet jätti usein suosikeilleen, joista merkittävimmäksi nousi kasakkapaimen Aleksei Razumovski. Huhuttiin, että hän ja keisarinna olisivat jopa olleet salaa naimisissa. Keisarinna itse oli hallitsijana vailla suurta kunnianhimoa. Hän keskittyi hovielämään tanssiaisineen ja seurusteluineen. Elisabetin kerrotaan omistaneen 15 000 ranskalaistyylistä pukua ja 5 000 paria kenkiä. Sanottiin myös, ettei hän koskaan käyttänyt samaa asua kahdesti.

Huolimatta iloluonteisuudestaan Elisabet oli kuitenkin perinyt isältään hyvin ailahtelevaisen luonteen. Hän saattoi suuttuessaan lyödä seurassaan olleita ihmisiä ja raivostuessaan lähettää virkamiehiä suoraan virkapaikalta karkotukseen. Vanhemmalla iällä keisarinna lisäksi siirtyi uudenlaiseen päiväjärjestykseen valvomalla öisin ja nukkumalla päivällä.

Keisarinna Elisabetin hallituskauden keskeisiä saavutuksia olivat Moskovan yliopiston ja Pietarin taideakatemian perustaminen. Aloite niihin tuli keisarinnan suosikeilta. Varsinaisesti keisarinna kiinnostui valtion asioista Hattujen sodan jälkeen uudelleen vasta seitsenvuotisen sodan sytyttyä. Hän halusi vääjäämättä jatkaa Preussia vastaan käytyä sotaa loppuun saakka, sillä sen mahdollinen laajeneminen Venäjän suuntaan koettiin uhkana. Menestys näyttikin varmalta, sillä kahdesti hävitetty Berliini oli raunioina ja suuri osa Preussista vihollisen miehittämänä. Elisabetin oma terveys oli kuitenkin samalla heikentynyt. Toisinaan hän oli pitkään tilassa, jossa häntä oli mahdotonta saada hoitamaan hallitsijan velvollisuuksiaan. Joskus hän vietti päiväkausia rukouksiin uppoutuneena ja toisinaan hän virkistyi ja vannoi jatkavansa sodan loppuun saakka liittolaisensa Itävallan rinnalla. Juuri Preussin tappion hetken saapuessa keisarinnan voimat kuitenkin loppuivat ja hän kuoli verenvuotoon tammikuun toisena päivänä 1762. Hänen seuraajansa, innokas Preussin ja sen kuninkaan Fredrik II:n ihailija Pietari III lopetti heti valtaannousunsa jälkeen vihollisuudet ja palautti Preussille sen menettämät alueet. Näin Elisabetin viimeinen suuri hanke, Preussin murskaaminen, raukesi juuri ennen toteutumistaan.