Einojuhani Rautavaara
Wikipedia
Einojuhani (Eino Juhani) Rautavaara (s. 9. lokakuuta 1928) on yksi menestyneimmistä suomalaisista taidemusiikin säveltäjistä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Musiikki kuului Rautavaaran elämään lapsuudesta alkaen. Hänen isänsä oli oopperalaulaja Eino Rautavaara. Rautavaaran lapsuus oli dramaattinen. Hän menetti isänsä 10-vuotiaana ja äitinsä 16-vuotiaana. Nuoruutensa hän vietti kasvatusäitinsä hoivissa Turussa. Vuosina 1948-1952 Rautavaara opiskeli Helsingin yliopistossa sekä Sibelius-Akatemiassa Aarre Merikannon johdolla. Rautavaara voitti vuonna 1954 amerikkalaisen Thor Johnston Contest-sävellyskilpailun vaskiteoksellaan A Requiem in our Time, mikä herätti runsaasti huomiota niin Suomessa kuin ulkomailla. Seuraavana vuonna hän pääsi opiskelemaan Juilliardiin New Yorkiin sekä Tangelwoodin kesäkursseille itsensä Jean Sibeliuksen nimeämänä stipendiaattina. Rautavaara tapasi Sibeliuksen stipendin luovuttamisen yhteydessä. Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien jälkeen Rautavaara opiskeli myös Sveitsissä Vladimir Vogelin johdolla sekä Kölnissä. Hän solmi 50-luvulla myrskyisäksi osoittautuneen avioliiton laulaja Mariaheidi Rautavaaran (os. Suovinen) kanssa. Liitto päättyi eroon vuonna 1982. Kaksi vuotta myöhemmin säveltäjä solmi avioliiton itseään 29 vuotta nuoremman laulaja ja pedagogi Sinikka (Sini) Rautavaaran (os. Koivisto) kanssa. Säveltäjä on korostanut uuden avioliiton tasapainottavaa vaikutusta sekä luonteensa että musiikkinsa osalta. Säveltäjäntyönsä ohella Rautavaara on toiminut muun muassa Ilta-Sanomien musiikkikriitikkona ja Käpylän musiikkiopiston rehtorina. Sibelius-Akatemian sävellyksen prosfessorina Rautavaara toimi vuodesta 1976 vuoteen 1990, jolloin hän jäi eläkkeelle ja alkoi keskittyä säveltämiseen. Rautavaara sai vakavan sairauskohtauksen vuoden 2004 alussa, mutta toipui lähes puolen vuoden sairaalajakson jälkeen ja on kyennyt jatkamaan työtään.
[muokkaa] Teokset ja tyyli
Rautavaara on vaihdellut tyylisuuntaustaan vuosikymmenten saatossa ja sittemmin pyrkinyt yhdistelemään eri vaikutteitaan. Rautavaara aloitti uusklassikkona, mutta 1950-60-luvun taitteessa hän alkoi siirtyä kohti sarjallisuutta ja avantgardismia. Suuntaus huipentui 4. sinfoniassa lisänimeltään Arabescata. Teos on säveltänsä radikaalein ja edelleen ainoa suomalainen sarjallinen sinfonia. 4.sinfonian jälkeen Rautavaara kyllästyi ankaran systemaattiseen avantgardismiin ja hänen musiikkinsa alkoi avautua kohti romantiikkaa. Rautavaaran nykyiselle tyylille on ominaista romanttinen, vahvasti tonaalisuuteen viittaava sävelkieli, jossa melodisella ja varsinkin harmonisella ilmeikkyydellä on tärkeä merkitys. Rautavaaran tuotannossa on havaittu merkkejä myös postmodernismista. Tyylivaihteluista huolimatta Rautavaara on säilyttänyt musiikissaan tietyt peruspiirteet halki vuosikymmenien. Näitä ovat muun muassa viehtymys mystisiin, metafyysisiin aiheisiin ja polyharmonisten sointukulkujen runsas käyttö. Rautavaara hyödyntää usein 12-säveltekniikkaa, jolla hän ei välttämättä kuitenkaan tavoittele täyskromaattisuutta tai atonaalisuutta. Rautavaara käyttää rivejä liittääkseen perinteiset harmoniat dodekafonisiin rakenteisiin, ja luodakseen siten modernien ja perinteisten keinovarojen hedelmällisen synteesin. Rautavaara on säveltänyt useita oopperoita, kahdeksan sinfoniaa ja lisäksi mm. orkesteri- ja vokaalimusiikkia. Yksi säveltäjän suosituimmista oopperoista lienee taiteilija Vincent van Goghin elämästä kertova Vincent. Muita Rautaavaran oopperoita ovat Kaivos, joka esitettiin televisio-oopperana, (1963) mm. Thomas, Auringon talo, Aleksis Kivi sekä Rasputin.
[muokkaa] Kansainvälinen ura aukeaa
Rautavaara kohosi 1990-luvulla huomattavaan kansainväliseen kuuluisuuteen 7. sinfoniansa, alaotsikoltaan Angel of Light (1994) myötä. Teos sai erinomaisen vastaanoton sekä kriitikoiden että nykymusiikin harrastajien keskuudessa ja myönteisimmissä arvioissa Rautavaaran merkitys rinnastettiin jopa Sibeliukseen. Ulkomaisten tilausteosten määrä kasvoi jyrkästi ja Rautavaarasta on tullut esitetyin suomalainen klassisen musiikin säveltäjä Sibeliuksen jälkeen. Vladimir Aškenazy tilasi laskuunsa 3. pianokonserton Unien lahja ja maailman parhaisiin orkestereihin kuuluva Philadelphia Orchestra 8. sinfonian The Journey 100-vuotisjuhliinsa kevääksi 2000.
[muokkaa] Keskeiset teokset
[muokkaa] Oopperat
- Kaivos (1957-1958, 1960/1963)
- Apollo contra Marsyas (1970)
- Runo 42 "Sammon ryöstö" (1974/1982)
- Marjatta matala neiti (1975)
- En dramatisk scen (1975-1976)
- Thomas (1982-1985)
- Vincent (1986-1987)
- Auringon talo (1989-1990)
- Tietäjien lahja (1993-1994)
- Aleksis Kivi (1995-1996)
- Rasputin (2001-2003)
[muokkaa] Orkesteriteokset
[muokkaa] Sinfoniat
Rautavaaran kahdeksan sinfonian sarja kuuluu suomalaisen musiikin huomattavimpiin saavutuksiin ja se tarjoaa hyvän läpileikkauksen säveltäjän tyylillisestä kehityksestä.
Rautavaara sävelsi ensimmäisen sinfoniansa ensimmäisen version nuorena Sibelius-Akatemian opiskelijana. alun perin neliosainen teos noudatti perinteistä sinfonista hidas-nopea-hidas-nopea-kaavaa. Säveltäjä piti kuitenkin esikoissinfoniaansa heikkona ja uusi teoksen perusteellisesti 80-luvun lopulla muun muassa jättämällä alkuperäisen finaalin kokonaan pois, yhdistämällä molemmat hitaat osat laajaksi ensimmäiseksi osaksi ja muokkaamalla teoksen alkuperäisen scherzon uudeksi finaaliksi. Lopputuloksena oli tiivis ja epäsovinnainen, vain runsaat 15 minuuttia kestävä sinfoninen kokonaisuus. Siinä on kuultavissa 50-luvulle melko tyypillisä uusklassistisia vaikutteita muun muassa Dmitri Šostakovitšin ja Sergei Prokofjevin musiikista. Silti sinfoniassa soi Rautavaaran oma ääni. Säveltäjän mukaan uusittu sinfonia kuvasti kahta nuoruudelle nuoruudelle tyypillistä, toisilleen vastakkaista piirrettä. Laajassa ja tunnustuksellisessa aloitusosassa (Andante) esiintyy pateettisuutta ja maailmantuskaa. Muutaman minuutin pituista scherzo-osaa (Allegro) hallitsee taas viiltävä sarkasmi. Vuonna 2003 Rautavaara lisäsi osien väliin uuden Poetico-osan tasapainottavaksi keitaaksi. 50-luvun ajanhengen säilyttääkseen Rautavaara käytti siinä vuonna 1959 valmistuneen Die Liebenden-laulusarjansa kolmannen laulun melodiaa.
Toinen sinfonia on hengeltään kamarimusiikillinen, eikä siinä ole kovinkaan paljon sinfonisen perinteen mukaista temaattista kehittelyä. Sinfonia perustuu osittain vuonna 1956 valmistuneeseen aforistiseen pianoteokseen Seitsemän preludia op. 7. Toinen sinfonia oli Rautavaaran siihenastisista sävellyksistä modernein ja luonteeltaan traagisin. Hitaissa osissa (ensimmäinen ja kolmas) kuullaan Sibeliuksen 4.sinfonian mieleentuovaa sisäänpäinkääntyneisyyttä ja mietiskelyä. Nopeissa osissa (toinen ja neljäs) taas on Igor Stravinskyyn assosioituvaa rytmiikkaa. Teos oli alun perin kirjoitettu epäkäytännöllisen pienelle orkesterille. Vuonna 1984 Rautavaara kasvatti soitinten lukumäärää, säilyttäen kuitenkin teoksen intiimin ominaisluonteen.
- 3. sinfonia (1961)
Kolmannen sinfonian sävelkielessä Rautavaara yhdistelee 1. sinfonian romanttisuutta ja 2. sinfonian modernistisuutta. Teos perustuu 12-säveltekniikkaan, mutta lopputulos soi romanttisesti ja uhkeasti tuoden mieleen Anton Brucknerin. Rautavaara käyttää 12-sävelriviä lähinnä kontrolloimaan teoksen sävelmateriaalia syvätasolla. Säveltäjä kirjoitti kantaesityskommentissaan teoksen syntyneen voimakkaasta tarpeesta kirjoittaa musiikkia, joka "hengittäisi laveasti maan ja meren rytmissä". Nopeasta kolmannesta osasta huolimatta neliosaista teosta hallitsee tietty järkälemäisyys ja majesteettisuus. Kolmatta sinfoniaa pidetään Rautavaaran siihenastisista sinfonioista merkittävimpänä.
- 4. sinfonia Arabescata (1962)
Rautavaara sävelsi neljännestä sinfoniasta kaksi versiota, mutta hylkäsi ne molemmat ja nimesi myöhemmin vuonna 1962 valmistuneen orkesteriteoksensa Arabescata neljänneksi sinfoniakseen. Kyseessä on äärimmäisen konstruktiivinen teos, jossa lähes kaikki musiikin osatekijät (sävelkorkeudet, rytmit, dynamiikka ja sointivärit) säädellään rivein. Lisäksi teoksessa esiintyy muun muassa aleatoriikkaa ja graafisten kaavojen muuntamista soivaan muotoon. Se on edelleen ainoa suomalainen täyssarjallinen sinfonia.
Rautavaara tarttui sinfoniamuotoon pitkän tauon jälkeen 80-luvun puolivälissä. Uuden avioliiton myötä Rautavaaran elämä tasaantui, minkä on sanottu kuuluvan myös musiikissa. 5. sinfoniassa Rautavaara löysi itselleen ominaisen tavan säveltää sinfonioita. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda "pitkiä jatkumoita, joihin saattoi asettua olemaan". Teos alkaa hiljaisena ja kuulaana kolmisointuhengityksenä, joka kohoaa laveisiin, aaltomaisiin huipennuksiin. Näistä "alkuräjähdyksistä" kasvaa viulujen pitkälinjainen melodia, jota puupuhallinten epätodelliset linnunlaulukuviot koristelevat. Vaikka teos muodostaa saumattoman yksiosaisen kokonaisuuden, on siinä havaittavissa keskenään vuorottelevia hitaita ja nopeita jaksoja. Nopeista ja dissonoivista jaksoista huolimatta teoksen yleisilmettä hallitsee syvä, lähes panteistissävyinen rauhallisuus. Sinfonia on sointitehoiltaan erittäin värikäs ja monipuolinen. Partituurissa esiintyy useita harvinaisia ääneltään heleitä lyömäsoittimia sekä erityisesti puhaltimilta vaadittavia epätavallsia soittotapoja. Musiikki liikkuu aikansa omassa soivassa avaruudessaan ennen teoksen hiljaista päättymistä viulujen korkeaan kvinttiin ais-eis.
- '6. sinfonia Vincentiana (1992)
Kuuden sinfonia perustuu Vincent-oopperan materiaaliin. Sen osat (Tähtikirkas yö, Varikset, Saint-Rémy ja Apotheosis) perustuvat osittain oopperassa kuultaviin van Goghin taulujen musiikillisiin kuvauksiin. Valoisa ja intohimoinen Apotheosis perustuu Vincentin loppukohtaukseen. Sinfoniassa käytetty orkesteri on suurempi kuin oopperassa ja syntetisaattorilla on harvinaisen merkittävä rooli.
- 7. sinfonia Angel of Light (1994)
Seitsemäs sinfonia syntyi vuonna 1994 ja se oli Rautavaaran ensimmäinen todellinen kansainvälinen menestysteos. Teos on luonteeltaan eeppinen ja siinä on kuultavissa vahva mystinen tunnelataus. Ensimmäinen osa (Tranquillo) alkaa hitaana ja laajakaarisena, mutta kasvaa jonkin verran nopealiikkeisempiin huipennuksiin. Nopea toinen osa (Molto allegro) muodostaa paikoin jopa groteskeine sointitehoineen ja leikkavine rytmeineen tehokkaan vastakohdan rauhalliselle ensiosalle. Lopussa musiikki tyyntyy. Kolmas osa (Come un sogno) seuraa toista osaa tauotta. Come un sogno ("kuin uni") on jousien laajojen kaarroksien hallitsema sävelhorisontti, johon Rautavaaralle tyypilliset puhallinsoolot yhtyvät. Osa loppuu ilmeikkääseen viulusooloon. Finaali (Pesante-cantabile) alkaa vaskien painokkaalla julistuksella, joka saa seuraajakseen jousien laulavan, hymnimäisen melodian. Musiikki yltyy pian pateettisemmaksi ja nopealiikkeisemmäksi, ja sinfonian päätösosa on kuin epätoivoista kurottautumista kohti valoa. Seuraa suuri huipennus, jonka jälkeen musiikki vaimenee vaimenemistaan, kunnes jousien salaperäiset tremolot häviävät hiljaisuuteen. Seitsemännessä sinfoniassa käytettävä musiikillinen materiaali perustuu osittain kamarioopperaan Tietäjien lahja.
- 8. sinfonia The Journey (1999)
Kahdeksas sinfonia valmistui maailmankuulun Philadelphian sinfoniaorkesterin tilauksesta ja se kantaesitettiin keväällä 2000. Kahdeksas sinfonia muistuttaa rakenteellisesti jossain määrin seitsemättä. Teoksen ensimmäisen osan (Adagio assai-Andante assai) alussa vallitsee jossain määrin sibeliaaninen tunnelma. Jaettujen viulujen luoman salaperäisen sointikudoksen alta lähtee sellojen ja fagottien soittama teema kurottautumaan kohti korkeuksia, kunnes se huipentuu käyrätorvien neljään ylinousevaan kvartti-intervalliin. "Kvarttimotiivi" on sinfonian eräänlainen tunnus, joka esiintyy sellaisenaan tai muunnettuna kaikissa osissa. Toinen osa (Feroce) alkaa alkaa jyrkkänä ja dramaattisena, mutta muuttuu loppua kohden luonteeltaan laulavammaksi. Nopea osa sulautuu seuraavaan hitaaseen osaan tauotta, aivan kuten 7. sinfoniassa. Unenomaisen viulutremolon keskeltä huhuileva käyrätorvisoolo kutsuu kolmannen osan (Tranquillo) alkavaksi. Se on runollinen, kahden harpun ja puhallinsoolojen kuvioima salaperäinen sävelnäky, jossa melodisella ilmaisulla on erityisen suuri osuus. Finaalissa (Con grandezza) esiintyy teoksen aikaisemmissa osissa kuultuja aiheita sekä muistuma Thomas-oopperan vaikuttavasta, gregoriaanissävyisestä katedraalikohtauksesta. Rautavaaran suurimuotoiset teokset päättyvät yleensä hiljaisuuteen, mutta kahdeksas sinfonia huipentuu toiveikkaaseen fortissimoon.
[muokkaa] Muita orkesteriteoksia
- Anadyomene (1968)
- Garden of Spaces (Säännöllisiä yksikköjaksoja puolisäännöllisessä tilanteessa) (1971/2003)
- Cantus arcticus (1972)
- Angels and Visitations (1978)
- Lintukoto (1995)
- Autunum Gardens (1999)
- Book of Visions (2003-2005)
- Manhattan Trilogy (2003-2005)
[muokkaa] Kuorolle ja orkesterille
- True & False Unicorn (kolmelle lausujalle, kuorolle ja orkesterille) (1971/2000)
- On the last Frontier (sekakuorolle ja orkesterille) (1997)
[muokkaa] Konsertot
- Sellokonsertto (1968)
- 1. pianokonsertto (1969)
- 2. pianokonsertto (1989)
- 3. pianokonsertto Unien lahja (1998)
- Meren tytär (konsertto sopraanolle ja orkesterille)
- Huilukonsertto (1973)
- Annunciations (urkukonsertto) (1976-1977)
- Viulukonsertto (1976-1977)
- Angel of Dusk (kontrabassokonsertto) (1980)
- Harppukonsertto (2000)
- Klarinettikonsertto (2001)
[muokkaa] Jousiorkesteriteokset
- Canto I (1960)
- Canto II (1961)
- Canto III (1972)
- Canto IV (1992)
- Epitafi Béla Bartókille (1955/1986)
- Balladi harpulle ja jousille (1973/1981)
- Adagio celeste (2002)
[muokkaa] Teokset vaskiorkesterille
[muokkaa] Kuoromusiikki
- Vigilia (ortodoksinen messu solisteille ja a capella-kuorolle) (1971-1972/1996)
- Elämän kirja (mieskuorolle) (1972)
- Lorca-sarja (1973)
- Magnificat (1979)
- Katedralen (1982)
- Cancion de nuersto tiempo (Ajan laulu) (1993)
- Die erste Elegie (1993)
- Halavan himmeän alla (1998)
[muokkaa] Yksinlaulusarjat
- Three Sonnets of Shakespeare (1951)
- Die Liebenden (1958-1959)
- Maailman uneen (1972)
- I min älsklings trädgård (1982)
[muokkaa] Kamarimusiikki
- neljä jousikvartettoa (1952, 1958, 1965, 1975)
- Jousikvintetto Unknown Heavens (1997)
- Puhallinoktetto (1962)
- 2 sellosonaattia (1972-1973/2001,1991)
- Lost Landscapes (viulu ja piano) (2005)
[muokkaa] Pianoteokset
[muokkaa] Kirjallinen tuotanto
- Omakuva (muistelmateos) (1989)
- Mieltymyksestä äärettömään (esseekokoelma) (1998)
- Säveltäjä ja Muusa (yhdessä Sini Rautavaaran kanssa) (2001)
- Keskusteluja ja kirjoituksia (yhdessä Mikko Franckin kanssa) (2006)
[muokkaa] Lähteet
- Hako, Pekka: Unien lahja - Einojuhani Rautavaaran maailma, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Ajatus 2000
