Valokuvaus

Wikipedia

paljekameran linssi ja tukijalka

Valokuvaus on menetelmä, jossa kuvia talletetaan valoherkälle materiaalille kameran avulla. Nykyään digitaalikuvauksessa valoherkkä materiaali, filmi, on korvattu valokennolla, mikä siirtää kuvatiedon bittimuotoon tiedostoksi kameran muistiin ja mistä sitä voidaan helposti käsitellä uudelleen.

Valokuvia otetaan digitaalikameralla, jonka sisällä kuva siirtyy puolijohdemateriaalista valmistetulta valoherkältä sensorilta digitaalisesti kameran muistiin, tai filmipohjaisilla kameroilla, joissa kuva tallentuu suoraan valoherkälle filmille.

Valokuvausta käytetään keinona mm. tiedonvälityksessä, kuten journalismissa, markkinointiviestinnässä ja dokumentoinnissa. Se on myös osa kuvataidetta.

1990-luvulta alkaen ovat yleistyneet digitaalikamerat, jotka ovat osin syrjäyttäneet filmipohjaiset kamerat. Yleisimmät digikameroissa käytetyt tekniikat ovat CCD-kenno ja CMOS-kenno.

[muokkaa] Historiaa

Nicéphore Niépcen ensimmäinen onnistunut valokuva

Valokuvauksessa yhdistyi kaksi aiempaa keksintöä: camera obscura ja valoherkkä paperi. Näistä camera obscuralla on hyvin pitkä historia, ja sitä käytettiin varsinkin renessanssista lähtien apuna maalaamisessa. Valoherkän materiaalin puolestaan löysi saksalainen anatomian professori Johann Heinrich Schulze 1700-luvulla lähes vahingossa, mutta hän ei luotaillut sen mahdollisia käyttötarkoituksia. Englantilainen kemisti Thomas Wedgwood oli ensimmäinen, joka kehitti Schulzen keksintöä pidemmälle, ja kokeili valoherkän paperin ja camera obscuran yhdistämistä. Wedgwoodin valottunut kuva hävisi kuitenkin paperilta nopeasti.

Varsinaisen läpimurron valokuvakameran keksimisessä teki ranskalainen tieteilijä Nicéphore Niépce 1800-luvun alussa. Hän sai kehitettyä valoherkkää materiaalia niinkin pitkälle, että sai vuonna 1826 otettua yksinkertaisen pihanäkymän sisältävän valokuvan, joka on säilynyt aina näihin päiviin asti. Niépce kehitti keksintöään taiteilija Louis Daguerren kanssa. Daguerre keksi Niépcen kuoleman jälkeen filmimateriaalin, joka oli Niépcen vastaavaa nopeampi – aiempaa filmiä joutui valottamaan tuntikausia. Daguerren keksintö – dagerrotypia – julkistettiin vuonna 1839.

Englantilainen valokuvaaja ateljeessaan 1850-luvulla

Myös englantilainen William Henry Fox Talbot kehitti samanlaista tekniikkaa, kun Daguerren keksintö tuotiin julki. Hänen valoherkkä materiaalinsa tuotti kuitenkin negatiivikuvan, josta voitiin tuottaa varsinainen positiivikuva. Vaikka Talbotin tekniikan ideasta tuli myöhemmin valokuvauksen kivijalka, maailma otti ensin Daguerren tekniikan käyttöön. Innostus Daguerren valokuvatekniikkaan hälveni 1850-luvulla, kun Frederick Scott Archer kehitti Talbotin keksintöä vastaavan tekniikan, jossa negatiivi oli kuitenkin paperin sijaan lasia. Tämä tuotti paljon tarkempia valokuvia, ja materiaali oli myös kestävämpää.

Daguerren keksintö oli kuitenkin se tekijä, jonka takia valokuvaus yleistyi nopeasti sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa heti samana vuonna sen julkistamisen jälkeen. Valokuvauksesta tuli erityisen suosittu ihmisten, maisemien, arkkitehtuurin ja sotien kuvaamisessa. Myös tiede otti sen hyvin nopeasti käyttöönsä. Valokuvauksen pelätiin vievän pohjaa pois maisema- ja muotokuvamaalaukselta, mutta näin ei täysin käynyt. Kuvataiteilijoille tuli mahdollisuus kehittää taidettaan abstraktiin suuntaan. Myöhemmin valokuvauksessakin on abstrakti suuntaus saanut jalansijan.

Kodak No 2 Brownie oli yksi ensimmäisistä rullafilmiä käyttävistä laatikkokameroista

Vaikka valokuvaus oli hyvin suosittua, itse valokuvaajat olivat valokuvatekniikan hankaluuden vuoksi yleensä ammattilaisia. Asia kuitenkin muuttui vuonna 1888, kun amerikkalainen George Eastman sai valmiiksi Kodak-kameransa, jonka yksinkertaisuus teki kamerasta käyttökelpoisen myös amatöörin käsissä. Kodak-kamera mahdollisti kompaktin kokonsa ansiosta myös aiempaa paljon spontaanimman valokuvauksen. Seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille toisen merkittävän keksintönsä, rullafilmin.

Valokuvaus oli pitkään mustavalkoista, joskin erilaisia sovellutuksia värikuvauksen saralla on kehitetty aina Daguerren ja Talbotin ajoista lähtien. Varhaisemmat värikuvat on yleensä otettu kuvaamalla aiheesta kolme kuvaa: yksi punaisella suodattimella, yksi vihreällä ja yksi sinisellä. Nämä kolme kuvaa yhdistämällä saadaan värit hyvin realistisesti toistava valokuva. Monet lehdet julkaisivat tällaisia kuvia 1900-luvun alussa, mutta varsinainen värikuvaus alkoi Kodakin tuotua värinegatiivifilmit markkinoille vuonna 1940.

1990-luvun lopulla valokuvaus muuttui merkittävässä määrin digitaaliseksi. Vaikka monet valokuvauksen ammattilaiset ja omistautuneet harrastelijat käyttävät laajasti edelleen kehitystä vaativaa filmitekniikkaa, on digitaalikuvaus on kuluttajien piirissä laajentunut huomattavasti. Koska digitaalikuvauksessa ei tarvita kehitystä ja kuvat saa nopeasti kirjapainokäyttöön, uutistoimittajat siirtyivät verrattain nopeasti käyttämään digitaalikameroita, kun niiden tarkkuus kehittyi riittäväksi tavallisen uutiskuvaamisen kannalta.

Filmikuvaus on digitaalikuvausta tarkempaa ja tämän vuoksi erityisesti sävyjä korostavat luontokuvaajat suosivat edelleen filmimenetelmää kuvauksena. Koska joidenkin kameravalmistajien digitaalijärjestelmäkamerat voivat käyttää edeltäneiden filmikameroiden objektiiveja voi filmimenetelmästä digitaalimenetelmään siirtyvä hankkia pelkästään Digitaalikameranrungon nykyisiin objektiiveihinsa ja käyttää sekä filmimenetelmää sävykuvissa että digitaalimenetelmää pääosassa kuviaan.

Tämän takia valokuvaukseen liittyvä teollisuus on joutunut mukautumaan uudenlaisiin haasteisiin, koska filmirullille löytyy vähemmän kysyntää, ja kuluttajat voivat teettää kuvansa itse tietokoneen tulostimella.

Käytännössä tämä on tarkoittanut filmien valmistajien toiminnan supistumista ja samalla perinteisten kameranvalmistajien fuusioita. Minolta ja Konica yhdistyivät ja niiden tekninen osaaminen siirtyi Sony:lle. Suomessa digitalisoituminen johti Eiri-filmikehittämön konkurssiin.