Sergei Witte
Wikipedia
Kreivi Sergei Juljevitš Witte (ven. Сергей Юльевич Витте, 29. kesäkuuta 1849 – 13. maaliskuuta 1915) toimi Venäjän keisarikunnan rautatieasioiden johtajana finanssiministeriössä 1889–1891, kulkulaitosministerinä 1892, finanssiministerinä 1892–1903, ministerikomitean puhemiehenä 1903–1905 ja ministerikonsejin puhemiehenä (pääministeri) 1905–1906.
Sergei Witte syntyi Tiflisissä (nyk. Tbilisi Georgiassa) 1849, hänen isänsä oli venäläistynyt luterilainen saksalainen. Hän opiskeli Odessan yliopistossa ja erikoistui matematiikkaan. Valmistuttuaan 1870 hän työskenteli rautateillä. Odessan rautatie osoittautui strategisesti tärkeäksi vuoden 1877 Turkin sodassa. Menestyksekkäänä johtajana hänet nimitettiin hallitukseen 1889 vastaamaan rautatieasioista.
Keisari Aleksanteri III nimitti Witten 1892 finanssiministeriksi hoitamaan Venäjän horjuvaa taloutta. Hänen kautensa oli menestyksekäs ja valtio koki ennennäkemättömän taloudellisen kasvun kauden. Witte halusi kannustaa ulkomaisia sijoituksia Venäjälle, ja hän liitti ruplan kultakantaan 1897. Hän kannusti Siperian rautatien laajentamista ja järjesti Kiinan itäisen rautatien rakennuksen. Asetetut tuontitariffit käänsivät kauppataseen Venäjän hyväksi. Teollisuus kasvoikin voimakkaasti, etenkin metalli-, polttoaine- ja kuljetusteollisuus. Talouskasvua houkutellakseen Witte kannusti myös yksinvaltaisuudesta luopumista. Witten mukaan teollisuus työllisti hänen aikanaan 4–5 miljoonaa ihmistä lisää.
Huolimatta monista uudistusyrityksistä maatalous pysyi takapajuisena ja talonpoikien asema heikkeni. Tämä johti kasvaviin levottomuuksiin maaseudulla. Witteä kunnioitettiin, mutta hänen menestyksensä toi hänelle myös korkea-arvoisia vihamiehiä. Näistä syistä Nikolai II korvasi hänet finanssiministerinä ja antoi hänelle aseman ministerikomitean puhemiehenä 1903, nimellisesti hallituksen korkeimpana virkamiehenä.
Witte palasi tärkeään asemaan 1905, kun keisari antoi hänelle tehtävän neuvotella rauha Venäjän–Japanin sodassa. Witte matkusti Yhdysvaltoihin, jossa hän pystyi neuvottelemaan Venäjälle suhteellisen edullisen rauhan huolimatta tappiosta taistelukentällä.
Tämän jälkeen Witte sai hoitaakseen sodasta seuranneen mellakoinnin ja kapinoinnin ja Verisunnuntain jälkiseuraukset. Witte taivutteli keisarin hyväksymään marraskuun manifestin, jota hän itse oli ollut laatimassa. Witte itse kuvasi manifestia hätäisesti laadituksi, eikä ollut varma allekirjoittaisiko keisari sen. 4. marraskuuta 1905 annettu manifesti lakkautti helmikuun manifestin soveltamisen ja palautti kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapauden ja siten päätti mm. sortokaudet Suomessa. Myös maasta karkotetut saivat palata. Manifestilla luotiin myös vaaleilla valittu kansanedustuslaitos, duuma, jolla laaditut lait piti hyväksyttää. Tämä muutti Venäjän yksinvallasta perustuslailliseksi monarkiaksi.
Witten liberaalit uudistukset huolestuttivat konservatiiveja, eikä vallankumouksellisia levottomuuksia saatu päättymään. Nikolai II pakotti lopulta Witten eroamaan 5. toukokuuta 1906.
Eläkkeelle jäätyään jälkeen hän kirjoitti muistelmansa ja jatkoi poliittisten mielipiteiden esittämistä. Vuonna 1914 hän vastusti Venäjän liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja kannatti myöhemmin rauhantekoa Saksan kanssa. Witte kuoli Petrogradissa 13. maaliskuuta 1915.
