Seminaari

Wikipedia

Seminaarilla (lat. seminarium) ymmärretään tyypillisesti yliopiston syventävää kurssia, jolla osallistujat esittelevät kurssia varten valmistamiaan tutkimuksia. Seminaari voi olla myös (erityisesti katolisen kirkon) pappiskoulutusta tai kansakoulunopettajakoulutusta (hist.) antava laitos. Molempien merkitysten etymologia on lähtoisin latinan sanasta semen, 'siemen'

[muokkaa] Seminaarikurssi

Suomalaisissa yliopistoissa lähes jokaisen aineen aine- tai syventäviin opintoihin sisältyy ainakin yksi seminaari, jonka järjestäjänä toimii yleensä laitoksella erityistä arvonantoa nauttiva professori. Osallistujat valmistavat, yksinään tai parityönä, ohjaajan antamasta aiheesta lyhyehkön tutkielman, joka voi olla kirjallisuusselvitys, pieni empiirinen tutkielma tai matemaattinen tutkimus riippuen aineesta ja seminaarin aiheesta. Tutkielmien valmistuttua ne esitetään muille osallistujille keskustelua varten. Koska keskustelun aikaansaaminen voi valitettavasti olla hankalaa, tätä saatetaan tehostaa antamalla jokaiselle vuorollaan nimenomaiseksi tehtäväksi opponoida tutkimusta eli esittää esiteltävästä työstä rakentavaa kritiikkiä. Menetelmän tarkoituksena on opettaa opiskelijoita omaan ajatteluun ja tieteelliseen ajatustenvaihtoon. Samalla keskustelu muistuttaa väitöstilaisuutta, johon seminaari myös valmentaa.

Yleensä edellä kuvattua menetelmää käytetään aineen "yleisellä" seminaarikurssilla. Näiden eräänä tarkoituksena on antaa laitoksen henkilökunnalle kuva alan opiskelijoista, jotka ovat saattaneet jäädä aiemmilla kursseilla pelkiksi nimiksi luetteloissa. Näin seminaarit palvelevat merkittävästi laitoksen rekrytointia.

Jatko-opiskelijoille tarjotaan usein tiettyyn aiheeseen liittyviä seminaareja, joilla voidaan esimerkiksi käsitellä oppikirja luku kerrallaan. Toisaalta laitos saattaa, mikäli sillä on riittävät yhteiskunnalliset suhteet, järjestää opiskelijoille seminaarin, jonka kaikki esiintyjät ovat vierailevia luennoitsijoita. Näiden eräänä alatyyppinä ovat progradu- tai diplomityöseminaarit, joissa valmistuvat opiskelijat esittelevät opinnäytetöitään. Tällaiset vierailevia luennoitsijoita käyttävät seminaarit ovat antaneet nimensä erilaisille jatkokoulutus- ym. seminaareille, joita järjestetään täydennyskoulutuksena eri alojen työntekijöille.

[muokkaa] Kansakoulunopettajaseminaari

Suomeen perustettiin vuonna 1863 Jyväskylän seminaari, jonka ensimmäisenä johtajana toimi Uno Cygnaeus. Seminaarin tarkoituksena oli kouluttaa suomenkielisiä kansakoulunopettajia vasta perustetulle kansakoululaitokselle. Seminaari oli sisäoppilaitos, joka koostui mies- ja naisosastoista. Pääsyvaatimuksena seminaariin oli vuodesta 1880 alkaen kansakoulun oppimäärä, mutta alusta lähtien naisosaston oppilaat olivat huomattavasti vähimmäisvaatimusta koulutetumpia, tyypillisesti ruotsinkielisten säätyläisperheiden tyttäriä. Näille kansakoulunopettajattaren ammatti tarjosi erään harvoista sosiaalisesti hyväksyttävistä työmahdollisuuksista. Miesoppilaat tulivat sen sijaan useimmiten kansan syvistä riveistä.

Jyväskylän seminaari vakiintui 1860-luvun aikana ja sen rinnalle tulivat pian ruotsinkieliset Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn seminaarit sekä myöhemmin Rauman, Heinolan, Kajaanin ja Sortavalan seminaarit. Ruotsin Haaparannalla toimi kuitenkin maailman toiseksi vanhin suomenkielinen seminaari. Sortavalan seminaari perustettiin 1890-luvulla vahvistamaan suomalaista kulttuuria Raja- ja Itä-Karjalassa. Tampereelle aiottu seminaari perustettiin Hämeenlinnaan, koska teollistuneen Tampereen katsottiin olevan haitallinen seminaarilaisten moraalille.

Seminaarien oppimäärä oli aluksi kolmivuotinen, mutta se piteni 1910-luvulle tultaessa asteittain aina viisivuotiseksi. Opetettavaan ainekseen sisältyi kansakoulun kurssin syventäminen, kasvatusoppia, mahdollisesti hieman ruotsia tai jopa saksaa (sortokaudella myös venäjää, jota luettiin äärimmäisen tehottomasti) sekä runsaasti taito- ja taideaineita. Seminaarilaisten tuli osata harmoonin- ja pianonsoitto, laulu, oman sukupuolensa käsityöt sekä voimistelu.

Seminaarien harjoittama sivistystyö oli maatalous-Suomessa erittäin merkittävää. Sen lisäksi, että ne kouluttivat alueensa kansakouluille opettajia, ne virkistivät koko seutunsa hengenelämää. Nuorten seminaarilaisten kuorot, voimistelu- sekä urheiluseurat ja muut kulttuuriharrasteet toimivat mallina koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Samalla ne antoivat opettajille eväitä käynnistää vastaavaa toimintaa omalla sijoituspaikallaan.

Seminaareihin oli jo varhain otettu ylioppilaita hospitanteiksi, jotka suorittivat yhdessä vuodessa kansakoulunopettajan pätevyyden. Ylioppilaiden määrän kasvaessa hospitanttijärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän. Helsingissä pidettiin 1920-luvulla kokeellisia kansakoulunopettajakursseja ylioppilaille ja nämä vakinaistettiin vuonna 1934, kun Jyväskylän seminaari muutettiin kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, myöhemmäksi Jyväskylän yliopistoksi. Jyväskylän seminaarin viimeinen luokka valmistui vuonna 1937. Samoihin aikoihin seminaarien pääsyvaatimukseksi asetettiin keskikoulututkinto.

Seminaarit kouluttivat kansakoulunopettajia peruskoulujärjestelmän tuloon saakka. Tällöin katsottiin tarpeelliseksi yliopistollistaa opettajankoulutus. Tämä toteutettiin perustamalla vuonna 1974 kasvatustieteelliset tiedekunnat Helsingin, Turun, Tampereen, Oulun yliopistoihin. (Jyväskylässä oli jo kasvatustieteellinen.) Ruotsinkielisestä opettajankoulutuksesta vastaamaan perustettiin Åbo Akademin alaisuuteen Pedagogiska fakulteten Vaasaan. Seminaarit ja aineenopettajakoulutuksesta vastanneet normaalikoulut (Vaasassa Vasa Övningsskola) liitettiin uusiin tiedekuntiin opettajankoulutuslaitoksina. Erityisesti on mainittava, että Hämeenlinnan seminaari liitettiin Tampereen yliopistoon, Rauma Turkuun, Kajaani Ouluun. Heinolan seminaari lakkautettiin ja sen tiloihin sijoitettiin opettajien täydennyskoulutuskeskus. Joensuuhun siirretty Sortavalan seminaari toimi pohjana Joensuun yliopistolle. Rovaniemen opettajankoulutuslaitos ei toiminut missään vaiheessa seminaarina vaan perustettiin samassa muutosvaiheessa Oulun yliopiston filiaaliksi. Vuonna 1980 laitoksesta tuli Lapin yliopisto.

[muokkaa] Pappisseminaari

Katolisen kirkon roomalais- ja kreikkalaiskatolisten riitusten sekä ortodoksisten kirkkojen papit koulutetaan yleensä seminaareissa, jotka ovat sisäoppilaitoksia. Roomalaiskatolisen riituksen seminaarit jakaantuvat tyypillisesti ylempään ja alempaan seminaariin. Alempi seminaari on poikien katolinen sisäoppilaitos, joka antaa eväitä myös maallisille elämänurille. Ylemmässä seminaarissa nuoret miehet opiskelevat papeiksi.

Katolisia seminaareja moitittiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oppimattomuuden tyyssijoiksi, mikä osaltaan oli varmasti kirkonvastaista propagandaa, mutta sisälsi myös totuutta. Erityisesti syrjäseutujen ja kehitysmaiden pappisseminaarit eivät olleet missään mielessä akateemisia laitoksia. Ilmeisesti katolisen kirkon vastaus kritiikkiin on ollut ylempien seminaarien yliopistollistaminen. Nykyään lähes kaikki pappisseminaarit myöntävät kasvateilleen jonkin paavillisen yliopiston hyväksymän teologisen tutkinnon.