Naispappeus
Wikipedia
Naispappeus tarkoittaa naisen vihkimistä kirkon papin virkaan tai laajemmassa merkityksessä naisen toimimista uskontokunnan hengellisenä johtajana ja uskonnollisten rituaalien suorittajana.
Suurista kristinuskoa tunnustavista kirkoista katolisella ja ortodoksisella kirkolla ei ole naispappeutta, vaikka alkukirkon aikana kirkossa ollut diakonissan virka monien tutkijoiden mukaanlähde? rinnastui diakonin virkaan ja kuului siis papistoon. Useissa protestanttisissa kirkoissa nainen voidaan vihkiä papin virkaan samalla tavalla kuin mies.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Naispappeus Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa
[muokkaa] Historiaa
Suomen ensimmäinen teologisen loppututkinnon suorittanut nainen oli Wendla Ivaska vuonna 1913. Kirkkolaissa vuodelta 1953 kirjattiin naisteologien tehtävät, ja muutama vuosi myöhemmin ensimmäinen naisteologi anoi Suomessa pappisvihkimystä. Pohjoismaissa Tanskan ja Ruotsin luterilaiset kirkot alkoivat ensimmäisinä vihkiä naisia papeiksi: Tanskan ensimmäinen naispappi vihittiin 1948, ja Ruotsissa naispappeus mahdollistui vuonna 1958.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous äänesti naispappeudesta 1963, 1976 ja 1984, mutta hyväksyminen sai tarvittavan 3/4 määräenemmistön vasta vuonna 1986. Kaksi vuotta myöhemmin maaliskuussa 1988 vihittiin virkaansa ensimmäiset 94 naispappia. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet naispappeutta, vaan kirkolliskokouksessa esitettiin ja hyväksyttiin päätös, jossa taattiin naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien täysi toiminnanvapaus. Tätä vapautta on nyttemmin rajoitettu.
Vuoden 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten lehtorinviran. Naispappeuden hyväksymisen jälkeen suurin osa seurakunnista muutti lehtorinvirat papinviroiksi. Vuonna 2002 Suomessa oli noin 900 naispappia, joista viroissa oli 579. Naiskirkkoherroja oli 28. Kirkolliskokous 1990 mahdollisti naisen vihkimisen myös piispan virkaan.
[muokkaa] Suhtautuminen naispappeuteen
Naispappeutta vastustavat Suomessa monet herätysliikkeet mutta eivät kaikki. Vastustuksen syynä on se, että vastustajien mielestä Raamattu määrittelee papinviran miehelle kuuluvaksi. Suomen ortodoksisessa kirkossa asia ei ole noussut keskustelun aiheeksi siksi, ettei ortodoksinen kirkko missään ole ottanut naispappeutta käyttöön. Katolisessa kirkossa papinvirka ei ole pelkkä opetusvirka, ja siksi katsotaan, että sen perinteeseen sidottua sisältöä ei voi muuttaa yhtä helposti kuin protestanttisissa kirkoissa.
Naispappeutta vastustavat vetoavat usein Ensimmäisen korinttolaiskirjeen ja Ensimmäisen kirjeen Timoteukselle kohtiin, joissa naisia käsketään vaikenemaan seurakunnassa. Naispappeuden kannattajat puolestaan tulkitsevat kyseisen kohdan lähinnä niin että kyse oli naisen ja miehen yhteiskunnallisen aseman eroista. Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 1999 tekemän tutkimuksen mukaan seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä 76 prosenttia suhtautuu myönteisesti naispappeuteen ja 24 prosenttia varauksellisesti.[1]
Suomen Gallupin yhdessä Kirkon tutkimuskeskuksen kanssa joulukuussa 2000 tekemän puhelinkyselyn[1] mukaan tavallisista suomalaisista 85 prosenttia hyväksyi naispappeuden varauksetta ja kahdeksan prosenttia jonkinlaisella varauksella. Viisi prosenttia suomalaisista vastusti yksiselitteisesti naispappeutta. Alle 25-vuotiaiden keskuudessa naispappeuden kannatus oli suurinta (95 prosenttia). Kielteisintä suhtautuminen oli aktiivisimpien kirkossakävijöiden joukossa, sillä naispappeutta vastusti 28 prosenttia vähintään kerran kuussa kirkossa käyvistä.
Taloustutkimuksen lokakuussa 2006 suorittamassa kyselyssä ainoastaan kolme prosenttia suomalaisista vastusti naispappeutta. Papeista ja kanttoreista naispappeutta vastusti kaksi prosenttia.[2]
