Maria de' Medici

Wikipedia

Maria de’ Medici (ranskalaiselta nimeltään Marie de Médicis) (26. huhtikuuta 1573, Firenze – 3. heinäkuuta 1642, Köln) oli Ranskan kuningatar vuodesta 1600 vuoteen 1610. Hän oli kuningataräiti aina kuolemaansa saakka.

Sisällysluettelo 1 Perhe 2 Ranskan kuningatar 3 Sijaishallitsija 4 Poliittinen ja kulturelli paluu 5 Maanpako 6 Lähteet ja kirjallisuus

[muokkaa] Perhe

Maria oli kuudes lapsi Toscanan suurherttuan Frans I de’ Medicin (1541–1587) ja Itävallan arkkiherttuattaren Johannan (1548–1578) perheessä.

Hän avioitui Ranskan kuninkaan Henrik IV:n kanssa 16. joulukuuta 1600 Lyonissa. Hän oli baletin asiantuntija, keräilijä, sekä hänen taiteiden tukemisensa auttoi taiteiden kehittymistä. Maria oli läheinen ystävä syntymäkaupunkinsa Firenzen taiteilijoiden kanssa. Hän oli saanut opetusta piirtämisessä Jacopo Ligozzilta.

Avioliitosta syntyivät lapset:

• Ludvig XIII (1601–1643), Ranskan kuningas,
• Élisabet (1602–1644), Espanjan kuningatar, Filip IV:n puoliso,
• Christine (1606–1663), Savoijin herttuatar, herttua Victor-Amédéen puoliso,
• Nicolas (1607–1611), nuorena kuollut vammainen lapsi,
• Gaston (1608–1660), Orléansin herttua,
• Henriette-Marie (1609–1669), Englannin kuningatar ja Kaarle I:n puoliso.

[muokkaa] Ranskan kuningatar

Henrik IV:n ja Maria de’ Medicin välinen avioliitto vastasi ennen kaikkea Ranskan kuninkaan hallitsijasuvun ja taloudellisia etuja. Medicien perhe, joka oli Ranskan kuninkaan luotottajapankki, lupasi myötäjäisinä 600 000 kultaecuta, ja tästä Maria sai kansan suussa kutsumanimen ”Suuri pankkiiri”.

Marian saapuminen Ranskaan ja Marseille'hin, kun avioliitto oli ensin solmittu valtakirjalla Firenzessä, jatkettiin häihin Lyoniin, muuta ennen sitä Maria rantautui ja näky oli huimaava. Marian seurueeseen kuului parituhatta henkilöä. Antoinette De Pons, Guerchevillen markiisitar, tulevan kuningattaren ensimmäinen hovinainen, oli vastaanottamassa Maria de’ Mediciä Marseillessa. Rantautumisen jälkeen Maria siirtyi Lyoniin tapaamaan aviomiestään. Samassa kaupungissa he viettivät hääyönsä.

Maria de’ Medici tulee pian raskaaksi ja synnytti dauphinen Ludvigin 27. syyskuuta 1601 ja antoi kuninkaalle aihetta tyytyväisyyteen. Myös kuningaskunta, joka oli odottanut dauphinen syntymää, riemuitsi, sillä edellisen dauphinen syntymästä oli kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Maria jatkoi esimerkillisen aviopuolison roolissa oloan ja lahjoitti kuninkaalle useita jälkeläisiä.

Maria de’ Medici ei tullut aina toimeen puolisonsa Henrik IV:n kanssa. Hän on luonteeltaan hyvin mustasukkainen eikä suvainnut miehensä naisseikkailuja. Tosiasiassa Henrik IV edellytti vaimonsa seurustelevan rakastajattariensa kanssa ja kieltäyti antamasta vaimolleen varoja, joita tämä mielellään laittaisi kuningattaren aseman vaatimiin menoihin.

Maria haluaisi tulla voidelluksi kuningattareksi, mutta syystä tai toisesta tapahtumaa lykättiin. Kuitenkin 13. toukokuuta 1610 kruunajaiset järjestetään Saint-Denisen basilikassa lähellä Pariisia. Kuningatar suoritti juhlallisen tulonsa Pariisiin. Seuraavana päivän Henrik IV saa surmansa.

[muokkaa] Sijaishallitsija

Kun kuningas Henrik IV kuoli 14. toukokuuta 1610, nin Maria de’ Medici ryhtyi hoitamaan sijaishallitusta poikansa Ludvig XIII:n nimissä. Kuningas oli vasta yhdeksänvuotias ja liian nuori hallitsemaan. Maria menee mukaan Ranskan politiikkaan. Hän aloittaa valitsemalla itselleen miehensä entiset neuvonantajat, mutta vähän ajan kuluttua hän erotti neuvonantajansa. Sijaishallitsijana, voimattomana oman maansa aateliston edessä ja samoin myös eurooppalaisten naapurivaltojen suhteen, hän voi vain tehdä näkyvän pesäeron miehensä noudattamaan politiikkaan eli Ranskan menetetyn suuruuden takaisinvaltaamiseen. Ensinnäkin hänen oli tehtävä rauha Espanjan kanssa, ja se toteutui vuonna 1615, kun solmittiin kaksi avioliittoa maiden kuningashuoneiden kesken. Marian tytär Elisabeth avioitui Espanjan infantan Filipin kanssa ja hänen poikansa Ludvig avioitui Espanjan infenten Annen kanssa.

Leskikuningattaren harjoittama politiikka herätti runsaasti tyytymättömyyttä. Toisaalta protestantit olivat huolestuneita Marian lähentymisestä Kaikkein katolisimman Espanjan kuninkaan Filip III:n kanssa. Marialla oli myöskin läheisinä neuvonantajinaan italialaisia, ja ranskalaisten ksenofobia kohdistui juuri heihin. Ranskalaiset uskoivat italialaisten neuvonantajien raunioittavan Ranskan. Hyödyntäen sijaishallituksen heikkoutta valtakunnan ylhäisimmät aateliset, Condén (Henri II de Bourbon, Burgundin kuvernööri, kolmas Condén ruhtinas, Montmorencyn, Albret’n, Enghien ja Belleraden herttua ja Ranskan pääri) johdolla, kapinoivat Maria de’ Mediciä vastaan saadakseen taloudellista kompensaatiota.

Vuosien kuluttua, kun Marian oli karkottanut hänen oman poikansa, syntyi vähitellen musta legenda Maria de’ Medicistä. Silloin puhuttiin suunnattomasta italialaisten suosikkien suosimisesta, taloudellisesta tuhlailusta, joka aiheutui leskikuningattaren ja hänen seurueensa tuhlailusta. Puhuttiin myös Marian korruptoituneesta hallinnosta. Maria ja hänen poikansa, kuningas, ymmärsivät toisiaan verrattain heikosti. Ludvig XIII koki äitinsä käyttäytymisen itseään nöyryyttävänä, ja vuonna 1617 hän järjesti vallankaappauksen ja murhautti Concino Concinin, joka oli ollut äidin tärkein neuvonantaja. Saatuaan vallan itselleen Ludvig XIII ajoi äitinsä sisäiseen maanpakoon Blois’n linnaan.

[muokkaa] Poliittinen ja kulturelli paluu

Vuonna 1619 leskikuningatar lähtee kultaisesta vankeudestaan ja nostattaa kapinan kuningasta, omaa poikaansa vastaan. Tämä tunnetaan "Äidin ja pojan välisen sodan" nimellä. Kardinaali Richelieu tekee Angoulêmessä ensimmäisen sovintoesityksen, joka johtaakin konfliktin lientymiseen. Mutta leskikuningatar ei ollut tyytyväinen ja elvytti sodan liittoutumalla valtakunnan korkeiden aatelisten kanssa. Se oli ”Toinen äidin ja pojan välinen sota”. Aateliston liittymä koki pian tappion Pont-de-Cén taistelussa. Voitokas kuningas antoi anteeksi äidilleen ja ruhtinaille. Tiedostaen tilanteen kuningas totesi, että hän ei voisi luottaa tapahtumien rauhoittumiseen niin kauan kuin leskikuningatar olisi sisäisessä maanpaossa. Hallitsija salli äitinsä palata hoviin. Leskikuningatar palasi Pariisiin, jossa hän keskittyi Luxemburgin palatsin rakentamiseen. Vuonna 1622 tapahtuneen Luynesin kuoleman jälkeen Maria aloitti paluun poliittiseen elämään. Richelieun rooli oli keskeinen äidin ja pojan suhteiden paranemisessa. Hän jopa sai leskikuningattaren palaamaan kuninkaan neuvoston jäseneksi.

[muokkaa] Maanpako

Maria de’ Medici jatkoi kuninkaan neuvoston jäsenenä olemista, ja siten hän seurasi kardinaali Richelieun neuvoja. Hän oli itse esitellyt kardinaalin kuninkaan ministeriksi. Vielä myöhemminkään Maria ei havainnut suojattinsa vallan kasvamista. Kun hän lopulta tajusi sen, hän katkaisi suhteensa kardinaaliin ja koetti kaikin keinoin syrjäyttää tämän. Hän ei vieläkään tuntenut kuninkaan henkilöä, koska uskoi voivansa varsin vaivattomasti saattaa kardinaalin kuninkaan epäsuosioon. Kuuluisana Nenästä vedettävien päivänä (Jounée des Dupes) 12. marraskuuta 1630 kardinaali jäi paikalleen keskeiseksi ministeriksi, ja Marian oli tehtävä sovinto tämän kanssa.

Leskikuningatar päätti lopulta vetäytyä hovista. Kuningas piti häntä liian juonittelevana ja passitti Gompiégnen palatsiin. Sieltä Maria karkasi Brysseliin vuonna 1631, jossa hän valitteli kohtaloaan. Leskikuningatar etsi turvapaikkaa Ranskan vihollisten luota. Hän kuitenkin menetti näin tehdessään Ranskan kuningattaren statuksen ja siten myös eläkkeensä.

Maria de’ Medicin loppu on surullinen. Vuosien ajan hän matkusti eurooppalaisesta hovista toiseen, Saksassa ja Englannissa, mutta hän ei voinut koskaan palata Ranskaan. Hän kuoli pakolaisena Rubensin synnyinkodissa vuonna 1642 muutama kuukausi ennen Richelieuta.

[muokkaa] Lähteet ja kirjallisuus

• Delorme, Philippe; Marie de Médicis, Histoire des Reines de France, Ed. Pygmalion, 1999.
• Dubost, J.-Fr.; La France italienne, Paris, Aubier, 1997.
• Kirchhoff, Elisabeth; Rois et Reines de France. Sisältää myös Mémoires de Commines. 1996.
• La France de la monarchie absolue, 1610-1715 / [publ. par] L'histoire ; introd. et bibliogr. commentée par Joël Cornette . - Paris : Éd. du Seuil, 1997
• Leblanc-Ginet, Henri; Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l'Histoire, 1997.
• Les Rois de France. Judocus. Pariisi 1989
• Pacht-Bassani, P. (et al.); Marie de Médicis, Un gouvernement par les arts, Somogy, 2004
• Prévost, Gilles ; Marie de Médicis et ses ancêtres. – Paris : Éditions généalogiques de la Voûte, coll. « Reine de France », 2005. 44 p., 21 cm. – [pas d'ISBN].
• Wenzler, Claude; Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France. 1994.