Iljušin Il-18

Wikipedia

Iljušin Il-18 NATO:"Coot" IATA:"IL8" ICAO:"IL18"

Kuvaus
Tyyppi	matkustaja- ja kuljetuslentokone
Miehistö
Matkustajamäärä	Il-18 75, Il-18B 84, Il-18V (1961-) 111, Il-18I/D 125 (1965-)
Ensilento	4. kesäkuuta 1957
Ensilento	1967 Il-18
Palveluskäyttöön	1959 Il-18 Aeroflot: Adler, Alma-Ata
Valmistaja	Iljušin
Valmistusmäärä	800 kpl 1957-1968
Mitat
Pituus	35,90 m
Kärkiväli	37,40 m
Korkeus	10,17 m
Siipipinta-ala	140 m²
Paino
Tyhjäpaino	35 000 kg
Hyötykuorma	9 000 kg
Suurin lentoonlähtöpaino	64 000 kg
Voimanlähde
Moottori	4 x Ivšenko -moottoriturbiini AI-20M
Teho	4 x 4 250 hv
Suoritusarvot
Huippunopeus	675 km/h
Toimisäde	7 250 km
Lakikorkeus	10 000 m

Iljušin Il-18 on neuvostoliittolainen matkustaja- ja kuljetuskone, jonka pohjalta ovat kehitetty tiedustelukone Iljušin Il-20, taistelunjohtokone Iljušin Il-22 sekä kaukomeritiedustelukone ja sukellusvenetorjuntakone Iljušin Il-38.

Iljušin Il-18 oli Aeroflotin ensimmäinen turbopotkurikone, mikä suunniteltiin Vicker Vanguardin ja Lockheed Electran kaltaiseksi keskipitkän matkan matkustajakoneeksi. Ensimmäisen kerran prototyyppi lensi 4. kesäkuuta 1957 varustettuna neljällä Kuznetšov NK-4 -potkuriturbiinimoottorilla varustettuna. Ensilennon jälkeen tuotettiin neljä muuta prototyyppiä ja 20 koneen mallisarja, mistä osa varustettiin Ivženko AI-20 -moottorein, mitkä tulivat myös ensimmäisen tuotantokoneen moottoreiksi. Koelennot suoritettiin loppuun maaliskuussa 1958 ja tuotanto oli alkanut 1957 päättyen 1968.

Ensimmäisissä tyypeissä Il-18 ja Il-18B oli tilaa 84 matkustajalle, mutta ongelmia moottoreiden kanssa. 111-paikkaista Il-18V:ä ryhdyttiin valmistamaan 1961. Pidemmän matkan Il-18I:ä ryhdyttiin valmistamaan 125-paikkaisena lisäpolttoainetankein. Se ei kuitenkaan tullut käyttöön, vaan sen tarjoama kokemus ja ominaisuudet hyödynnettiin 125-paikkaisessa Il-18D:ssä, mikä tuli käyttöön 1966. Viimeisin valmistukseen tuleva malli oli Il-18E, missä oli Il-18D:n laaja runko ja Il-18V:n siivet.

Venäjän laivasto omaksui tyypin Iljušin Il-38 -muodossa sukellusvenetorjunta- ja kaukomeritiedustelukoneena. Venäjän ilmavoimien lisäksi joitain koneita on käytössä edelleen pääasiassa kuljetuskoneina.

Konetyypin käyttäjiä ovat:

Alada (Angola, 2 kpl)
Air Zory (Bulgaria, 1 kpl)
Tianjinin teknillinen koulu (Kiina, 1 kpl)
Aero Carribean ja Cubana (Kuuba, 3 kpl)
CAA (Kongo, 2 kpl)
Da Allo Airlines (Djibuti, 1 kpl)
Juznaja, Ex Air Cess, Irbis, Ex Phoenix, Lignes Aeriennes Tchad, Tretjakovo, Alfa Line (Kažastan, 7 kpl)
Pecotox Air, Renan Air, Vichi Air Company (Moldova, 3 kpl)
Air Korea (Korean demokraattinen tasavalta, 4 kpl)
Romavia (Romania, 1 kpl)
Venäjän ilmavoimat, Krivoi Rogin teknillinen koulu, Tretjakovo Air Lines, Venäjän valtion kuljetusyhtiö, IRS Aero, Elf Air, Ram Air, Domodedovo Airlines, Zhukovskin tutkimusinstituutti, Gromov Air (Venäjä, 14 kpl)
Expo Aviation (Sri Lanka, 2 kpl), Lvov Airlines, Tavria MAK, Air Ukraine, Kryla, (Ukraina, 4 kpl)
Phoenix Aviation, Star Lines, Anikay Air, (Yhdistyneet arabiemiraatit 17 kpl)'
Vietnam Airlines (Vietnam, 2 kpl).