Edvard II

Wikipedia

Englannin kuningas Edvard II. Kuvan alareunassa kuvaelma hänen kuolemastaan.

Edvard II (s. 25. huhtikuuta 1284, Caernarfonin linna – k. 21. syyskuuta 1327?) oli Englannin kuningas vuosina 1307 – 1327. Hän oli kuningas Edvard I:n poika ja ensimmäinen Walesin prinssi. Hänen taipumuksensa olla välittämättä aatelistostaan, alempiarvoisten suosikkiensa kustannuksella, johti jatkuviin poliittisiin levottomuuksiin ja lopulta hänen viraltapanoonsa. Edvard II muistetaan myös kuolemastaan, jonka väitetään tapahtuneen työntämällä tulikuuma rauta hänen peräaukkoonsa.

[muokkaa] Walesin prinssinä

Edvard II oli kuningas Edvard I:n ja Eleonoora Kastilialaisen viimeinen, viidestoista lapsi. Kaikki poikalapset ennen Edvardia kuolivat hyvin nuorina. Edvardin ainoa elossa ollut veli Alfonso kuoli muutama kuukausi Edvardin syntymän jälkeen, tapahtuma teki nuoremmasta Edvardista kruununperijän. Edvard II oli ensimmäinen englantilainen, joka sai Walesin prinssin arvonimen. Nimitys tapahtui 7. helmikuuta 1301.

Edvard I, tunnettu sotilaallisista saavutuksistaan, halusi kouluttaa pojalleen sodankäynti- ja valtiomiestaitoja jo tämän lapsuudesta lähtien, mutta nuorempi Edvard oli enemmän kiinnostunut veneilystä ja käsityötaidoista. Prinssi otti kyllä osaa useisiin isänsä Skotlannin sotaretkiin. Kuninkaan mielestä ongelmat johtuivat Piers Gavestonista, gascognelaisesta ritarista, jonka on arveltu olleen prinssin rakastaja. Kuningas karkotti Gavestonin maanpakoon Ranskaan, mutta kun Edvard I kuoli 7. heinäkuuta 1307, yksi Edvard II:n ensimmäisistä teosta oli kutsua Gaveston takaisin. Gavestonin vastustajat teloittivat hänet vuonna 1312.

[muokkaa] Perhe

Vaikka Edvard II oli fyysisesti yhtä vaikuttava kuin isänsä, nuoremmalta Edvardilta puuttui kuitenkin vallan- ja kunnianhimo. Hän oli kiinnostuneempi viihteestä, urheilusta ja käsityötaitojen harjoittamisesta. Edvard II:n lapsuutta ja nuoruutta hallitsi dominoiva isä, joka jätti nuoremmalle Edvardille hyvin vähän itseluottamusta.

Valtakauden alussa Gaveston toimi Englannin sijaishallitsijana, kun Edvard matkusti Ranskaan, jossa hän nai 25. tammikuuta 1308 kuningas Filip IV:n tyttären Isabellan. Isabella oli kolmen Ranskan kuninkaan sisko. Avioliitto oli tuomittu epäonnistumaan alusta alkaen. Edvard laiminlöi vaimoaan viettämällä suuren osan ajastaan muutamien hyvien ystäviensä kanssa yrittäen vahvistaa valtaansa. Avioliitosta syntyi kaikesta huolimatta kaksi poikaa: Edvard (1312-1377), josta oli tuleva seuraava kuningas Edvard III ja Juhana Elthamilainen (1316-1336), Cornwallin jaarli. Heille syntyi myös kaksi tytärtä, Eleanoora Woodstockilainen (1318-1355) ja Johanna Towerilainen (tunnetaan nimellä Johanna Englantilainen, 1321-1362). Edvardilla oli myös ainakin yksi avioton poika, Adam FitzRoy, joka oli isänsä mukana Skotlannin sotaretkillä vuonna 1312.

[muokkaa] Taistelu Skotlannista

Skotlannin Robert Bruce valloitti tasaisesti Edvardilta takaisin Edvard I:n valtaamia alueita. Kesäkuussa 1314 Edvard johti suuren armeijan Skotlantiin tarkoituksenaan pelastaa Stirlingin linna, jota Robert Bruce miehineen piiritti. Bruce kuitenkin löi Edvardin kurittomat ja huonosti johdetut joukot totaalisesti Bannockburnin taistelussa 24. kesäkuuta. Tästä eteenpäin Bruce oli varma asemastaan skottien kuninkaana ja kosti Edvard I:n teot tuhoten Englannin pohjoiset kreivikunnat. Tämä käytännössä varmisti Englannin ja Skotlannin välisen sodan jatkumisen vielä seuraavat 300 vuotta. ^[1]

[muokkaa] Valtataistelu

Edvard II:n patsas, York Minster

Edvard II:n häpeällinen tappio teki hänet aiempaa riippuvaisemmaksi paroneistaan. Thomaksella, Lancasterin jaarlilla oli nyt mahdollisuus pelastaa Englanti kuninkaan kyvyttömyyden seurauksilta. Hän oli osoittanut jonkin verran etevyyttä oppositiojohtajana, mutta häneltä puuttui edellisten paronijohtajien kuten Simon de Montfortin luovuus ja johtajan ominaisuudet. Thomas oli de facto johtaja, koska hän oli vaurain paroneista, ei kyvykkyytensä vuoksi. Hän halusi pitää Edvardin heikkona ja epäiltiin jopa Thomaksen tehneen salaisen liiton Brucen kanssa.

Kuten keskiajan paronien kapinoissa usein tapahtui, oppositio jakautui keskenään kilvoitteleviin ryhmiin. Pembroken jaarlin, Aymer de Valencen johtama ryhmä vihasi Lancasterin jaarlia niin paljon, että kannatti kuningasta. He eivät halunneet paluuta hallintojärjestelmään, joka vallitsi Montfortin kaapattua Henrik III:n. Nämä kaikki ongelmat yhdessä johtivat siihen, että vuonna 1318 Edvardille palautettiin osa käskyvallastaan. Kaikesta huolimatta kuningas kuitenkin vihasi Aymeria lähes yhtä paljon kuin Thomasta ja löysi nyt kelvollisen vaihtoehtoisen neuvonantajan Winchesterin jaarlista Hugh le Despenserista, paronista, jolla oli paljon kokemusta.

Hugh le Despenserin pojasta Hugh le Despenser nuoremmasta tuli kuninkaan henkilökohtainen ystävä ja suojatti, korvaten murhatun Gavestonin. Paronien raivo Despenseriä kohtaan oli yhtä kiivasta kuin aiempaa suosikkiakin vastaan. Paronit olivat närkästyneitä Edvardin isälle ja pojalle antamista etuuksista, erityisesti silloin kun nuorempi Despenser sai vaimonsa Eleanor de Claren mukana Gloucesterin kreivikunnan, Glamorganin ja muita alueita.

Vuonna 1321 paronien tapaamisessa Lancasterin jaarlin johdolla päätettiin Hugh le Despenser poikineen karkottaa. Tämä sai Edvardin toimimaan. Vuonna 1322 hän kutsui Despenserit maanpaosta ja käynnisti heidän puolestaan sodan paroneja vastaan. Thomas, Lancasterin jaarli lyötiin Boroughbridgen taistelussa ja sen jälkeen teloitettiin Pontefractissa hyvin samaan tapaan kuin Gaveston aiemmin. Despenserit hallitsivat Englantia seuraavat viisi vuotta. Despensereiden johdolla hallintoa kehitettiin, mutta samalla perheestä tuli hyvin korruptoitunut. He alkoi aiheuttaa laajaa ärtymystä, erityisesti heihin oli närkästynyt kateellinen kuningatar Isabella.

[muokkaa] Kuninkaan viraltapano

Englannin ja Ranskan välille syntyi kiista, kun kuningatar Isabellan veli Kaarle IV alkoi rakentaan linnoitusta englantilaisten alueelle Akvitaniaan. Silloin Despenserit takavarikoivat kuningattaren laajat tilukset, karkottivat hänen uskolliset ranskalaiset palvelijansa ja ottivat hänen kolme lastaan huostaansa. Eleanor de Clare määrättiin Isabellan "taloudenhoitajaksi" valvomaan tämän toimia. Kuningatar pysytteli hiljaa aina vuoteen 1325, jolloin hän matkusti Ranskaan neuvottelemaan ratkaisua kiistaan. Hänen vanhin poikansa Edvard Windsorilainen (myöhempi Edvard III) seurasi myöhemmin vannomaan uskollisuutta Kaarlelle, kun sovinto oli saavutettu. Isabellan kohteliais käytös lievitti Despensereiden ja hänen aviomiehensä kaunaisuutta ja Isabellaa pidettiin lojaalina.

Isabella päätti olla palaamatta aviomiehensä luo ennen niin kauan kuin Despenserit pysyivät hänen suosikkeinaan. Pariisissa hän liittoutui Marchin jaarlin Roger Mortimerin kanssa. Mortimer oli ollut maanpaossa vuodesta 1323, jolloin hän oli noussut kapinaan Despensereiden vallattua hänen maansa. 24. syyskuuta 1326 Isabella nousi maihin Essexissä Mortimerin, tämän pojan ja suuren sotajoukon kanssa. Isabella ilmoitti tulleensa kostamaan Lancasterin jaarlin murhan ja karkottamaan Despenserit. Edvardin kannattajat hylkäsivät kuninkaan ja tämä lähti pakoon nuoremman Despenserin tilalle Glamorganiin. Isabellan saapuessa Lontooseen, hänen kannattajansa aloittivat väkivaltaisen kansannousun. Seurasi viikkoja kestänyt anarkia. Tämän jälkeen käynnistyi ajojahti Edvardin kiinniottamiseksi. Edvard ja kourallinen kannattajia vangittiin 16. marraskuuta ja vietiin Monmouthin linnaan, josta hänet myöhemmin siirrettiin Kenilworthin linnaan. Kuningas taivuteltiin luovuttamaan arvonsa ja tämä tapahtui 20. tammikuuta. On kiistelty miten erottaminen tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään ainoastaan, että valtiopäivät kokoontui tammikuussa 1327 Westminterissä ja valitsi Edvardin pojan Edvard III:n uudeksi kuninkaaksi. Molemmat Despenserit tuotiin oikeuden eteen ja teloitettiin.

[muokkaa] Elämä vankeudessa ja kuolema

Edvard II:n hauta Gloucesterin katedraalissa

Isabellan ja Mortimerin asema oli sen verran epävarma, etteivät he uskaltaneet jättää syrjäytettyä kuningasta poliittisten vihollistensa käsiin. 3. huhtikuuta Edvard siirrettiin Kenilworthista Berkeleyn linnaan Gloucestershireen kahden Mortimerin alaisen huostaan. Geoffrey le Bakerin poleeminen kronikasta poiketen todistusaineisto osoittaa, että Edvardia kohdeltiin vankeudessa hyvin.

Myöhemmin huhuttiin, että Edvard oli tapettu työntämällä kuparisauva hänen anukseensa (myöhemmin kertomuksessa mainittiin tulikuuma rautatanko, kuten legendan mukaan myös Edmund Rautakylki murhattiin) - tämän oletettiin olleen homoseksuaalin ansaitseman kuoleman. Tarinoiden mukaan tämä olisi tehty myös, jotta murha olisi näyttänyt luonnolliselta kuolemalta: työntämällä peräsuoleen ensin metalliputki, tulikuumalla rautatangolla voitiin kärventää sisälmykset jättämättä palojälkiä peräaukkoon. Tästä huhusta kertoi yksityiskohtaisesti paljon myöhempi historoitsija Sir Thomas More.

Kuninkaan kuoleman jälkeen Isabellan ja Mortimerin valtakausi ei kestänyt kauaa. He tekivät rauhan skottien kanssa Northamptonin rauhassa keväällä 1328. Sopimus oli epäsuosittu. Edvardin veli Edmund Woodstockilainen teloitettiin 19. maaliskuuta 1330 hänen juoniteltuaan Edvardin palauttamiseksi valtaan. Joidenkin mukaan Mortimer oli syöttänyt Edmundille väärää tietoa Edvardin elossaolosta saadakseen hänet ansaan. Heti Edvard III:n tultua täysikäiseksi vuonna 1330, hän teloitutti Roger Mortimerin syytettynä valtiopetoksesta ja Edvard II:n murhasta. Edvard III säästi Isabellan ja myönsi tälle runsaskätisen määrärahan määräten kuitenkin, että Isabellan on vetäydyttävä julkisuudesta. Isabella kuoli Hertfordissa 23. elokuuta 1358.

[muokkaa] Fieschi-kirje

Genovalainen pappi Manuele de Fieschi kirjoitti kirjeen Edvard III:lle noin vuonna 1337 (kirjeen kopio löydettiin Montpellieristä vuonna 1878). Sen mukaan Edvard ei kuollut vaan hän pakeni. Kirjeessä kerrotaan kuinka kuningas vaihtoi vaatteita palvelijan kanssa ja tappoi portinvartijan. Sen jälkeen Edvard meni Corfen linnaan, jossa hän asui 18 kuukautta. Sen jälkeen hänen sanotaan olleen Irlannissa yhdeksän kuukautta, kulkeneen läpi Alankomaiden ja matkustaneen Italiaan sekä tavanneen matkalla paavin Avignonissa.

Kirjeen kertomuksen todenmukaisuus on ollut kiistelyiden kohteena. Kannattajien mukaan kuningas tiesi, että hänellä ei ole kannatusta kotona ja eikä koskaan yrittänyt paluuta valtaan erityisesti sen jälkeen kun hänen poikansa Edvard III oli kukistanut Mortimerin. Italialaisessa Ceciman kaupungissa (75 kilometriä Milanosta) elää perimätieto, jonka mukaan Englannin kuningas on haudattuna sinne. Kaupungissa on tyhjä keskiaikainen hautaholvi, jossa kuninkaan ruumiin sanotaan olleen ennen kuin kuninkaan poika kotiutti sen Englantiin.

Kirjeen vastustajien mukaan kirje oli yritys Maguelonen piispalta, joka oli lähetetty Saksaan häiritsemään anglo-saksalaista liittoumaa. Kirje voisi näin ollen olla kiristyksen yritys, jolla yritettiin heikentää Edvard III:n asemaa Saksan hovissa. Fieschi oli eri kirkonviroissa Englannissa vuodesta 1319 lähtien ja on myös yrittänyt parantaa asemaansa kuninkaallisessa suojeluksessa.

[muokkaa] Edvard II fiktiossa

Tunnetuin fiktiivinen kertomus Edvard II:n valtakaudesta on Christopher Marlowen näytelmä Edvard II noin vuodelta 1592 (ISBN 951-98968-3-X). Kuningatar Isabellaan keskittyviä kirjoja on useita.

Mel Gibsonin elokuva Braveheart – taipumaton kuvaa Edvard II:n erittäin naismaisena. Tämä kuvaus on epätarkka sillä Edvard II:n ulkomuoto oli samankaltainen kuin hänen isänsä, aina roikkuvaa oikeaa silmäluonta myöden. Dramaattinen kohtaus, jossa Edvard I työntää poikansa oletetun rakastajan Phillipin ulos ikkunasta on täysin fiktiota. Elokuvassa William Wallacella on suhde Edvardin yksinäisen vaimo Isabellan kanssa ja hän oli Edvard III:n oikea isä. Todellisuudessa Wallace teloitettiin vuonna 1305 ja Edvard III syntyi 1312.