Ansa Ikonen

Wikipedia

Ansa Ikonen ja Tauno Palo Kulkurin valssi -elokuvan julisteessa.

Aili Ansa Inkeri Ikonen (s. 19. joulukuuta 1913, Pietari – k. 23. toukokuuta 1989, Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä.

Ikosta pidetään aikansa merkittävimpänä suomalaisena naistähtenä. Hänet tunnettiin etenkin Tauno Palon näyttelijäparina. Hän hallitsi komedian ja musikaalin, mutta esiintyi edukseen dramaattisissakin osissa. Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset ja kunnollisen ihmisen imago: hän näytteli tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Hänen roolihahmonsa olivat vain harvoin paheellisia tai huikentelevia.

Hänen persoonansa pysyi etäisenä, sillä hänen yksityiselämästään ei tiedetty juuri mitään.

[muokkaa] Elämäkerta

Ikosen perhe siirtyi lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen. Keskikoulun käytyään Ikonen opiskeli musiikinopettajaksi. Tätä tointa hän ei kuitenkaan ehtinyt hoitaa, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle. Hän esiintyi statistina Erkki Karun elokuvissa Meidän poikamme merellä 1933) ja Syntipukki (1935), kunnes sai ensimmäisen tärkeän roolinsa, sivuosan Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936), teki Ikosesta suomalaisten suosikin.

Ansa Ikosen tunnetuimpia roolitöitä ovat Kulkurin valssi (1941), Pikajuna pohjoiseen (1947), Laitakaupungin laulu (1948) sekä Rakas lurjus (1955).

Ikonen nousi jo uransa alussa suomalaisuuden symboliksi. Hänet muistetaan ennen kaikkea Palon näyttelijäparina 12 elokuvasta, vaikka hän teki esimerkiksi Eino Kaipaisen kanssa enemmän yhteisiä elokuvia. Ikosen ja Palon yhteistyöt olivat usein komedioita, joiden lopussa pääpari sai toisensa. Talvi- ja jatkosodan aikana Ikonen ja Palo esiintyivät viihdytyskiertueilla ja myös levyttivät yhdessä.

Ikonen sai vuonna 1944 kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan elokuvasta Vaivaisukon morsian.

Hän myös ohjasi yhden elokuvan, Nainen on valttia (1944). Ikonen oli Suomen historian toinen naispuolinen elokuvaohjaaja.

1940-luvulla Ikosta pyydettiin Englantiin Pinewood-studion tähdeksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta.

Ikonen esiintyi koko uransa ajan myös Suomen Kansallisteatterissa. Vaikka hänen elokuvauransa päättyi 1960-luvun alussa, hän vieraili vielä 1977 amerikkalaisessa elokuvassa Telefon Donald Pleasencen esittämän Nicolai Dalchimskyn äitinä. Hänet palkittiin vuonna 1964 Pro Finlandia -mitalilla.

Ikonen oli naimisissa näyttelijä Jalmari Rinteen kanssa, ja heillä oli kaksi tytärtä, Katriina Rinne ja Marjatta Rinne, molemmat näyttelijöitä.

Ikoselta ilmestyi 1980 omaelämäkerta nimeltään Tähtiaika.