Akvedukti
Wikipedia
Akvedukti (tai aquadukti) on puusta, kivistä, tiilistä tai betonista rakennettu vesijohto, jossa vesi virtaa painovoimaisesti. Vanhimmat akveduktit olivat käytössä jo Ramses II:n aikana Egyptissä, mutta useimmiten ne yhdistetään roomalaisiin. Kehitysmaissa ne ovat suosittuja edelleenkin niiden ollessa edullisia rakentaa ja helppoja ylläpitää.
Suomessa malmin huuhtomiseen tai vesivoimalaan johdettavan veden siirtämiseen rakennettua akveduktia nimitetään usein ränniksi. Pääkaupunkiseudulle vettä tuovaa 120 km pituista Päijännetunnelia voi perustellusti sanoa akveduktiksi, sillä se on kallioon louhittu vesijohto, jossa vesi virtaa vapaasti ilman pumppausta. Tunnelin puolivälissä sijaitsee vesivoimalaitos. Tunneli herätti kansainvälistä huomiota valmistuessaan vuonna 1982 ja vastaavia projekteja on käynnistetty eripuolilla maailmaa, muun muassa Los Angelesissa ja New Yorkissa. Myös vesiliikenteelle tärkeitä kanavia johdetaan usein toistensa tai teiden ylitse akvedukteja pitkin.
Kuuluisimpia akvedukteista ovat siis roomalaisten tekemät. Niiden rakentaminen osoitti suurta insinööritaitoa ja niitä pidettiin keisarikunnan mahdin osoituksena. Vuoriston jäätiköiden sulamisvesien virtaus pääkaupunkiin varmistettiin satojen kilometrien matkalla tasaisella kallistuksella, joka oli kaksi senttimetriä kilometrillä. Tämän vuoksi suurin osa akvedukteista sijoitettiin korkeiden kivisiltojen päälle ja joskus niissä oli useita kerroksia. Niiden osana oli myös tunneleita ja kallioleikkauksia. Rakennus- ja louhintatöissä tarvittiin tuhansia orjia ja härkien vetämiä vaunuja. Kalliota murrettiin poraamalla ja junttaamalla reikiin puuta, joka laajeni kasteltaessa. Aluksi roomalaiset muurasivat vesijohtonsa kivistä, mutta myöhemmin siirryttiin halvempien tiilien käyttöön. Varsinainen vesijohto vuorattiin betonilla tiiviiksi. Joskus kuumina kesäpäivinä aurinko lämmitti roomalaisten varhaisia akvedukteja niin voimallisesti, että niiden kaikki vesi haihtui. Ratkaisuna oli akveduktien rakentaminen riittävän suuriksi ja kattaminen kivilaatoilla.
Tarkimmat tiedot antiikin Rooman vesihuollosta ovat peräisin Sextus Julius Frontinuksen kirjasta De aquis urbis Romae. Frontinus oli konsuli ja Rooman curator aquarum vuonna 97. Hänen aikanaan Roomaan toi vettä yhdeksän akveduktia. Alarikin valloittaessa Rooman vuonna 410 niitä oli käytössä yksitoista.
Roomalaisten rakentamia – sekä raunioituneita että edelleen käytössä olevia – akvedukteja on Italian lisäksi Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Toisinaan akveduktien vesi nostettiin joista suurien vesipyörien avulla. Esimerkkinä on Syyriassa edelleen toimiva peltojen kastelujärjestelmä. Italiassa useita Rooman valtakunnan aikaisia akvedukteja kunnostettiin 1950- ja 1960-luvuilla Marshall-avulla rahoitettuina ja valtion työllistämisprojekteina. Ne tuovat edelleen vettä Rooman kaupungin lähteisiin ja kylpylöihin sekä parantavat samalla kaupungin läpi hitaasti virtaavan Tiber-joen veden laatua. Veden jatkuva vaihtuminen kaupungin alla vanhoissa viemäreissä estää malariaa levittävien sääskien lisääntymisen, joten akveduktien vesi on erittäin tärkeää roomalaisten terveydelle. Asia unohtui keskiajalla ja ymmärrettiin uudelleen vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Nykyään akvedukti koristaa myös viiden euron seteliä.
