Aasialainen villiaasi

Wikipedia

Kulaani

Tieteellinen luokittelu

Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Lahko:	Kavioeläimet Perissodactyla
Heimo:	Equidae
Suku:	Equus
Laji:	hemionus

Alalajit

Kulaani (Equus hemionus)
Onageri (Equus onager)
Kiangi (Equus kiang)

Aasialaisia villiaaseja on aikaisemmin sanottu puoliaaseiksi koska ne muistuttavat hevosen ja afrikkalaisen villiaasin välimuotoa. Aasit jaetaan kahteen pääryhmään, aasialaisiin villiaaseihin ja afrikkalaisiin villiaaseihin eli aaseihin.

Aasialaisia rotuja on jäljellä enää muutama: kiangi, onageri ja kulaani. Syyrianvilliaasi on kuollut sukupuuttoon. Villiaasi on aroeläin. Se tarvitsee säännöllisesti vettä, vaikka tuleekin toimeen niukalla ravinnolla. Aasit kestävät niin kylmiä lumimyrskyjä kuin kuumia hiekkamyrskyjäkin. Villiaasien suurin vihollinen on ihminen, maatalouden vuoksi aasit ovat joutuneet ahtaammalle, mutta myös sudet tappavat yksin joutuneita aaseja.

[muokkaa] Aasialainen villiaasi

Aasialaiset villiaasit elivät laajoilla alueilla Punaiselta mereltä Pohjois-Intiaan ja Tiibetiin, jossa aasien oli sopeuduttava erilaiseen ilmastoon ja ympäristöön. Aasianvilliaasia eli kulaania (Equus hemionus) pidettiin ennen yhtenä lajina (tästä syystä näkee Aasianvilliaasien tieteellisinä niminä joissakin lähteissä Equus hemionus onager, Equus hemionus hemionus, Equus hemionus kulan ja Equus hemionus hemippus), mutta nykyään se jaetaan kolmeksi lajiksi, onageri (Equus onager), kulaani (Equus hemionus) ja kiangi (Equus kiang). Mitä idempänä aasit asuivat, sitä massiivisempia ja vahvempia eläimet olivat.

Aasialaisia villiaaseja on aikaisemmin kutsuttu hieman virheellisesti "puoliaaseiksi" koska aasialaisilla villiaaseilla on lyhyemmät korvat kuin afrikkalaisilla ja muistuttavat näin enemmän hevoselta kuin aasilta.

Aasianvilliaaseja tavataan Etelä-Mongoliassa, Turkmenistanissa, Afganistanissa, Pohjois-Iranissa, Pakistanissa, Intiassa ja Tiibetissä. Aaseja tavataan aavikoilta ja puoliaavikoilta joissa ne syövät heiniä ja suolakkokasveja. Lähistöllä pitää olla myös juomapaikka, talvella ja keväällä ne pärjäävät lumella ja vesipitoisella heinällä. Jos juomapaikka on laidunpaikasta enintään 20 kilometrin päässä, käy lauma päivittäin juomassa, jos se taas on kauempana riittää että juomassa käydään 2-3 kertaa viikossa. Alueilla, joilta juomapaikoille on yli 100 km, ei ole aaseja.

Aasianvilliaasi muistuttaa eläintä hevosen ja afrikanvilliaasin välimailta, sillä on pienemmät korvat kuin afrikanvilliaasilla, mutta hevoseen verrattuna sillä on isompi pää ja häntä on aasimainen. Aasianvilliaaseja kutsutaankin myös puoliaaseiksi. Aasianvilliaasin korkeus vaihtelee metrin ja 150 senttimetrin välillä ja ne painavat yleensä alle 290 kg. Aasianvilliaasin ääntely muistuttaa enemmän hevosten hirnuntaa kuin afrikkalaisten aasien kiljuntaa.

Aasianvilliaasit vähenevät jatkuvasti koska ihmiset valtaavat niiltä elintilaa omille kotieläimilleen. Aasit ovat hyvin arkoja ja pysyttelevät poissa lammaslaumojen lähettyviltä. Pedoilta aasi pääsee karkuun nopeiden jalkojensa ansiosta, ja jos susi saa sen kiinni ovat vaarana aasin rohkeat iskut kavioillaan suoraan päin petoeläintä. Laumastaan jäänyt tai sairas eläin saattaa kuitenkin jäädä joskus susien saaliiksi.

Tammat synnyttävät yleensä toukokuussa ja pysyttelee sen kanssa aluksi lauman ulkopuolella. Kesän lopulla muodostuu perhekuntia, joihin kuuluu tamma, ori sekä vuoden tai kahden ikäinen varsa. Talveksi perhekuntia yhdistyy ja muodostuu suurempia laumoja. Villiaasit saadaan kesyyntymään helposti ja ovat uskollisia omistajalleen, mutta kotieläimiä niistä ei ole oikeastaan koskaan saatu.

[muokkaa] Kulaani

Kulaani (Equus hemionus) on hieman onageria isompi ja tummempi. Ja kuten useimmilla Aasien aaseilla, tälläkään ei ollut poikkiristiä lapojen kohdalla. Nykyisin kulaanikannat ovat pieniä ja sijoittuvat lähinnä turknemistanin suojelualueelle jossa elää hyvinvoiva populaatio. Väriltään kulaani on keltaharmaa ja selän kuvio on vain heikosti havaittavissa.

Kulaanin elintavoista tiedetään suhteellisen paljon niiltä ajoilta kun se oli vielä yleinen. Kulaani ei koskaan vietä koko vuotta samoilla alueilla, sääolosuhteet ja ruuan loppuminen pakottaa lauman vaeltamaan ruuan perässä. Pienemmät perhekunnat yhdistyvät talven kynnyksellä ja vaeltavat jopa tuhatpäisinä laumoina etsimään parempia laidunmaita. Eläimet pysyttelevät koko talven isoissa laumoissa ja lumen sulaessa ne vaeltavat takaisin kesälaitumilleen. Suurimmat vaellukset ovat syksyllä jolloin kevään varsat jaksavat jo pysyä isompien mukana nopealla vauhdilla. Syyskuun lopulla sukukypsyyden saavuttaneet orivarsat lähtevät, tai pakotetaan lähtemään, laumasta ja lähtevät yksikseen vuoristoseuduille etsimään omaa laumaa.

Nuori ori voi seisoa vuoren rinteellä pitkäänkin haistelemassa ilmaa ja etsien sopivaa laumaa, ja jos tällainen löytyy hyökkää nuori ori lauman johtajana toimivan oriin kimppuun. Vanhempi ori tuntee kuitenkin nuorten tavat ja nujertaa tämän yleensä helposti. Tappelut ovat kuitenkin kiivaita, ja usein aaseista irtoaa nahanpalasia tai ne katkaisevat häntänsä. Joskus nuori ori syrjäyttää vanhemman ja ottaa lauman haltuunsa.

Yhden oriin tammamäärä vaihtelee paikan ja tilaisuuksien mukaan kolmesta kahteenkymmeneen, mutta voidaan nähdä myös yli 50 yksilön laumoja. Joskus saattaa kesälläkin liittyä yhteen pienempiä laumoja ja saattaa nähdä useita satoja kulaaneita samassa porukassa. Lopulta laumat taas eroavat ja jokaista laumaa johtaa yksi ehdottoman itsevaltias ori. Tammat hakeutuvat vahvan ja itsevarman orin ympärille, jotta jälkikasvu saisi mahdollisimman vahvat geenit.

Kulaanit saattavat elää samassa laumassa myös muiden eläinlajien edustajien kanssa, kerrotaan että korkealla vuoristoissa niitä näkee joskus villilampaiden, tiibetingasellien ja villien nautojen seurassa samaan tapaan kuin seeprat ja antiloppit laiduntavat Afrikassa yhdessä. Alatasangoilla kulaanit ovat porukassa saiga-antilooppien kanssa. Tällaiset yhteiset laumat lisäävät eläinten turvallisuutta, koska laumassa on nyt enemmän valppaita silmäpareja tarkkailemassa vihollisia. Kaikille riittää myös ruokaa koska hevosensukuiset eläimet syövät erilaista heinää kuin märehtijät.

[muokkaa] Onageri

Onageri (Equus onager) on levinnyt Intian länsiosista aina Ukrainaan saakka. Nykyään viimeiset laumat elävät Turkmenistanin suola-aroilla ja niiden lisäksi niitä on jäljellä pieniä määriä Iranissa ja Afganistanissa ja muutamia eläintarhoissa. Onageri on yleensä hiekanvärinen ja sen selässä on musta häntään ulottuva siimakuvio. Onageri on voimakas ja kestävä, joten sitä on runsaasti risteytetty kesyaasirotujen kanssa niiden ominaisuuksien parantamiseksi.

Onageri kesytettiin varhain Mesopotamiassa, mutta hevosen tai aasin kaltaista todellista kotieläintä siitä ei koskaan tullut.

[muokkaa] Kiangi

Viimeisempänä ja itäisimpänä aasirotuna on kiangi (Equus kiang). Tämä on myös suurin villiaasien alalaji, keskimäärin 130-140 cm ja painoa voi olla 400 kiloa. Kiangi asuu Tiibetissä Himalajan pohjoispuolella sopeutuen ilmaston ääripäähän, eläväthän ne sentän yli 4000 kilometrin korkeudessa. Kiangilla oli joitakin ominaisuuksia jotka olivat lähempänä hevosta kuin kesytettyä aasia kuten lyhyemmät korvat ja pyöreämmät kaviot. Väriltään kiangit ovat punaruskeita ja talvella harmaita. Kesällä ne syövät itselleen paksun rasvakerroksen, jonka avulla ne selviävät talven yli.

Tiibettiläiset eivät ole onnistuneet kesyttämään tätä siroa, mutta samalla hurjaa eläintä, mutta niitä on metsästetty niiden lihan ja paksun nahan takia. Kiangi on kokonaan rauhoitettu, eikä ole niin uhanalainen kuin muut aasirodut.