Nikolai Nekrasov

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee runoilijaa, Suomen kenraalikuvernööristä, katso Nikolai Vissarionovitš Nekrasov

Nikolai Aleksejevitš Nekrasov (ven. Николай Алексеевич Некрасов, 1821–1878) oli venäläinen runoilija ja ajankohtaisen kirjallisuuslehden Aikalainen (Современник) kustantaja ja toimittaja. Hän kuvaili tuotannossaan talonpoikien elämää, tapoja ja kärsimyksiä.

Nekrasovin isä oli upseeri ja äitinsä puolalaista maaomistajasukua. Hän kasvoi isänsä tilalla Grešnevossa Jaroslavissa. Nekrasov kävi viisi luokkaa gymnaasia ja lähetettiin 16-vuotiaana Pietariin sotilaskoulutukseen. Hän kuitenkin jätti sotilasuran ja pyrki yliopistoon, jonne ei päässyt kokopäiväiseksi opiskelijaksi, mutta kävi yksittäisiä kursseja. Hänen isänsä lakkasi lähettämästä rahaa pojan jätettyä sotilasuran ja hän eli äärimmäisessä köyhyydessä. Runoilija Vasili Žukovski piti Nekrasovin ensimmäisestä runokokoelmasta, mutta kriitikko Vissarion Belinski tyrmäsi sen romanttisenä hömppänä.

Ironisesti Nekrasov pääsi 1840-luvun alussa työhön Belinskin alaisuudessa kirjallisuuslehteen Otetšestvennyje Zapiski (Отечественные Записки) ja ystävystyi kriitikon kanssa. Vuoden 1846 lopussa hän hankki Aikalaisen Pjotr Pletnjovilta 1846 ja suurin osa lehden toimituskuntaa, ml. Belinski lähti hänen mukaansa.

1850-luvun puolivälissä Nekrasov oli vakavasti sairas ja lähti Italiaan toipumaan. Näihin aikoihin lehteen tulivat aikansa kaksi radikaaleinta kirjoittajaa Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov. Nekrasov sai kritiikkiä päästäessään Tšernyševskin hyökkäykset lehden sivuille ja 1860 mennessä Ivan Turgenev kieltäytyi enää julkaisemasta mitään lehdessä.

Nekrasovin tärkein teos on Ehoa kenen elo on (ven. Кому на Руси жить хорошо?, Komu na Rusi žit horošo?), joka kertoo seitsemästä talonpojasta, jotka kysyvät vuorollaan maalaisilta, kuka on onnellinen.

Kun Aikalainen suljettiin 1866, Nekrasov hankki vanhalta viholliseltaan Krajevskilta Otetšestvennyje Zapiskin, jonka johti uuteen nousuun. Vuonna 1877 sairaalloinen Nekrasov sairastui viimeisen kerran. Hänen hautajaisissaan Dostojevski ylisti häntä suurimmaksi runoilijaksi sitten Puškinin ja Lermontovin.

Tunnetuimpia runoelmia:

"Крестьянские дети, Krestjanskije deti" (1861) (Talonpoikaislapset),
"Морозу Красному Носу, Morozu Krasnomu Nosu" (Pakkanen, punanenäinen),
"Кому на Руси жить хорошо" (1873—76) (Ehoa kenen elo on eli Kenen on hyvä elää Venäjällä)
"Последние песни, Poslednije pesni" (Viimeiset laulut).