Laillisuusperiaate
Wikipedia
Suomen perustuslaissa (11.6.1999/731) säädetään:
"Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate
Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty." (Suomen perustuslaki, 8 §)[1]
Em. perustuslain säännös ilmaisee oikeustieteissä rikosoikeudellisen laillisuus- eli legaliteettiperiaatteen nimellä tunnetun keskeisen oikeusperiaatteen. Rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate kuuluu niiden yleisten oikeusperiaatteiden ryhmään, joiden nojalla syntyy kansalaisten suoja viranomaisten mielivaltaa vastaan.
Perustuslain 8 §:ään on myös otettu ns. syyttömyysolettama, jonka mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä ennen kuin hänet on asianmukaisessa järjestyksessä todettu syylliseksi.
Legaliteettiperiaatetta on sanottu - kuten yleisiä oikeusperiaatteita yleensä - säännöiksi, joiden addressaatti (se, johon lain kielto tai käsky kohdistuu) on pikemminkin lainsäätäjä kuin kansalaiset. Se, ettei ketään saa tuomita rangaistukseen ilman lain tukea ei yleensä aiheuta ongelmia. Se on itsestäänselvyys. Ongelmallisempi on sen sijaan legaliteettiperiaatteesta johdettu taannehtivan rikoslainsäädännön kielto - lainsäätäjä ei saa jonkin sellaisen teon tekemisen jälkeen, joka ei tekohetkellä ollut rangaistava säätää tämä teko rangaistavaksi. Samoin on legaliteettiperiaatteeseen katsottu sisältyvän täsmällisyysvaatimus - laissa pitää täsmällisesti osoittaa mitkä teot säädetään rangaistavaksi eli laki ei saa olla epämääräinen.
Laillisuusperiaattesta puhuttaessa mainitaan usein myös muita keskeisiä oikeusperiaatteita, esimerkiksi ei kahdesti samassa asiassa-periaate (ne bis in idem), joka antaa ratkaisulle sen oikeusvioimavaikutuksen
Vaikka laillisuusperiaatteesta puhuttaessa usein tarkoitetaan rikosoikeudellista legaliteettiperiaatetta koskee laillisuusvaatimusta yleisesti kaikkia viranomaistoimintaa. Viranomainen ei milloinkaan, ei edes ns. vapaan harkinnan tapauksissa, saa virassaan toimia mielivaltaisesti vaan jokaisessa virkatoimessa on noudatettava objektiivisuutta. Tämä yleinen viranomaiselle asetettu laillisuusvaatimus on ilmaistu sekä perustuslaissa (PL 2 § 3 mom. että hallintolain 2 luvun 6 §:ssä, jossa säädetään, että
- "Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia."
(Hallintolaki 6.6.2003/434)[2]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate
[muokkaa] Ei rikosta ilman lakia
Rikosoikeudellista legaliteettiperiaatetta kuvaillaan oikeustieteessä usein roomalaisesta oikeudesta peräisin olevalla klassisella lauseella:
-
- "Nullum crimen, nulla poena sine praevia lege poenali" eli miltei sanatarkasti se lause, joka on otettu Suomen perustuslakiin.
Tämän periaatteen soveltaminen aiheuttaa ongelmia oikeastaan vain tilanteissa, joissa jotain tekoa ei ole säädetty rangaistavaksi teoksi siitä huolimatta, että teko (yleisesti) mielletään rangaistuksen ansaitsevaksi. Tällaisen tilanteen syntyessä on useimmiten kyse yhteiskunnallisesta uudesta ilmiöstä. Esim. vuonna 1986, jolloin Suomessa ajettiin ensimmäistä kertaa syytteitä hakkeroinnista, oli hakkerointi täysin uusi ilmiö. Syytteet hakkeroinnista hylättiin, koska tekoja ei ollut tuolloin lailla säädetty rangaistavaksi teoksi (syyttäjä tosin väitti että, että teot täyttivät toisen irtaimen omaisuuden luvattoman haltuunoton (nykyisen käyttövarkauden) tunnusmerkistön. Eräässä toisessa tapauksessa, jossa syytetty oli kiusantekomielessä kantanut isohkoja kiviä naapurinsa omakotitalon oven edustalle ja jossa syytteet hylättiin, ei toisaalta ollut kyseessä suinkaan uusi ilmiö.
Tapauksissa, joissa tuomioistuimessa jokin teko mielletään rangaistuksen ansaitsevaksi, vaikkei se ole laissa säädetty rangaistavaksi, johtaa laintulkintoihin, jotka venyvät kuminauhan tavoin. Näissä tapauksissa katsotaan (muka tulkinnallisesti), että jokin rangaistussäännös on tapaukseen soveltuva, jolloin päästään langettamaan rangaistus, vaikkei tämä normaalein tulkintamenetelmin olisi mahdollista (kysymyksessä on siis tarkoitushakuinen tulkinta). Senkaltaisia tapauksia esiintyy tavan takaa.
[muokkaa] Kielto säätää taannehtivasti vaikuttava rikoslaki
Kielto, jonka mukaan taannehtivan vaikutuksen omaavaa rikoslakia ei saa säätää, kohdistuu lainsäätäjään. Tosin perustuslain sanamuoto ("ketään ei saa .. tuomita ..") näyttäsi viittaavaan siihen, että kielto kohdistuu niihin jotka tuomitsevat (eli tuomioistuimiin), mutta tämä lienee vain seurausta perustuslain julistuksellisesta luonteesta. Varsinainen legaliteettiperiaatteen addressaatti on lainsäätäjä. Niinpä Suomessa varmaankin merkittävin legaliteettiperiaatteesta juurensa saava kritiikki kohdistuu eduskunnan säätämään ns. sotasyyllisyyslakiin, jossa eduskunta vastoin legaliteettiperiaatetta sääti taannehtivin vaikutuksin, että
- "Joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi vankeuteen enintään kahdeksaksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat, kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi." (Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta 1 § (11.9.1945).
Laki säädettiin perustuslakimenettelyssä, poikkeuksena perustuslaista, (silloin voimassa olleen valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säädetyssä järjestyksessä). Sen vuoksi se on muodollisesti virheetön laki, eikä sitä vastaan voi esittää perustuslaista johtuvia eikä muitakaan muodollisia huomautuksia. Sen sijaan laki on päivänselvästi legaliteettiperiaatten vastainen - mutta laiton se ei ole.
Kielto säätää taannehtivasti vaikuttava laki koskee myös siviilioikeutta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on usein ottanut kantaa siihen, pitääkö (muussakin kuin rikosasiassa) taannehtivasti vaikuttava laki säätää perustuslainäätämisjärjestyksessä taannehtivuuden johdosta. Tämän on usein katsottu olevan välttämätöntä, tapauksissa joissa tannehtiva lainsäädäntö on vaikuttanut kansalaisten perustuslaissa turvattuun omaisuudensuojaan, jolloin kielto taannehtivasti vaikuttavaa lainsäädäntöä vastaan on voitu johtaa paitsi laillisuusvaatimuksesta myös omaisuudensuojaa koskevista periaatteista.
Kun Suomessa voidaan poikkeusmenettelyllä säätää lakeja, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa - jolloin sovelletaan vaikeutettua lainsäätämismenettelyä (lakiehdotus on jätettävä lepäämään yli vaalien ja seuraavan eduskunnan on, jotta laki hyväksyttäisiin, kahdella kolmasosalla annetuista äänistä - PL 73 §) - ei uuden perustuslain 8 §:ään sisältyvä säännös laillisuusperiaattesta vielä tänä päivänäkään estäisi sotasyyllisyyslain kaltaisen lain säätämistä. Muissa maissa ei ole vastaavaa poikkeusmenettelyä, eikä muualla katsota olevan milloinkaan mahdollista poiketa perustuslaista sitä muuttamatta. - Suomen omalaatuisesta järjestelmästä, joka hyväksyy poikkeamisen perustuslaista, on keskusteltu vilkkaasti ja siinä on nähty - yli puoluerajojen - sekä hyvää että pahaa. Sen keskustelun lähempi kommentoiminen ei kuitenkaan kuulu tähän.
[muokkaa] Täsmällisyysvaatimus
Oikeustieteessä on johdettu legaliteettiperiaatteesta myös ns. täsmällisyysvaatimus eli epämääräisyyskielto. Säädettäessä teko rangaistavaksi on laista täsmällisesti ja yksiselitteisesti ilmettävä, mikä se teko on, joka säädetään rangaistavaksi. Klassinen, saksalaisessa tieteisopissa syntynyt (ja sieltä Suomeen lainattu), esimerkki täsmällisyysvaatimuksesta on
kielto säätää sellainen laki, jonka sanamuoto olisi
- "Jeder Schurke wirdt bestraft" - eli
"Jokaista konnaa pitää rangaista."
Laista on tietenkin ilmettävä kuka/mikä on konna, eikä vain säätää, että kaikkia konnia pitää rangaista. - Sen tiesimme muutenkin. - Lisäksi on laista ilmettävä miten (ankarasti) konnia pitää rangaista.
- Korkein oikeus on (tätä kirjoitettaessa äskettäin) perustanut eräässä tapauksessa vapauttavan päätöksen poikkeuksellisesti nimenomaan legaliteettiperiaatteeseen ja täsmällisyysvaatimukseen. Tapauksessa oli kysymys siitä, että syytettyä ei voitu tuomita rangaistukseen veneliikennettä koskevien lakien rikkomisesta kun hänen kuljettamassaan venessä ollutta sammutinta ei ollut vuosihuollettu eikä katsastettu sillä tavalla kun pelastustoimilaissa edellytetään. Veneliikennelainsäädännössä ei ollut määräyksiä sammuttimien huollosta ja tarkistamisesta eikä siinä liioin viitattu pelastustoimilainsäädäntöön. Pelastustoimilainsäädännössä oli määräyksiä sammuttimien tarkastamisesta, mutta pelastustoimen osalta oli kysymys lähinnä rakennusten ja asuntojen sammuttimet. Korkein oikeus perusteli vapauttavan päätöksensä nimenomaan legaliteettiperiaatteella ja lainsäädännölle asetettavalle täsmällisyysvaatimuksella. Alioikeus oli tuominnut syytetyn rangaistukseen sellaisen veneen kuljettamisesta, jossa ei ollut säädettyä varustusta, katsoen, ettei huoltamaton sammutin ollut veneliikenneasetuksen mukainen (pakollinen) "asianmukainen sammutin". Syytetty itse oli puolestaan katsonut, että asia oli vähäpätöinen eikä ansainnut rangaistusta, enintään huomautuksen.[3] KKO 2006:52, 13.6.2006
[muokkaa] Laillisuusperiaatteen käytännön merkitys
Ne säännöt, joissa ilmaistaan yleisiä oikeusperiaatteita jäävät usein yleisiksi julistuksiksi, joidan merkitys käytännön yksittäistapauksissa on vähäinen jos sitä on ollenkaan. Sikäli kun asianosainen tuomioistuimessa vetoaa (usein suureleisesti) yleisiin oikeusperiaatteisiin jotain asiaa käsiteltäessä, on säännönmukaisesti kysymyksessä asianosaisen tunnepitoinen, usein asiaton yleistys, joka jätetään huomiotta.
Sitä vastoin on oikeusperiaatteiden merkitys korostunut lainsäädäntötyössä. Vaikka usein oletetaan, että lainsäätäjä on eräässä mielessä kaikkivaltias, siis että lainsäätäjällä on täysin vapaat kädet lainsäädännön suhteen eli saa vapaasti säätää mieleisensä lait, käsitetään kuitenkin yhteiskuntafilosofiaan pohjautuvat keskeiset oikeudelliset periaatteet oikeustieteessä myös lainsäätäjää sitoviksi. Samoin eduskunnassa ja erityisesti sen perustuslakivaliokunnassa hyväksytään se, että perustuslaki ja ne oikeusperiaatteet joihin perustuslaki nojaa ovat myös eduskuntaa itseään sitova.
[muokkaa] Lähteet
- Frände, Dan: Den straffrättsliga legalitetsprincipern. Akademisk avhandling, Helsingfors 1989 (laillisuusperiaatetta koskevan suomalaisen tutkimuksen pääteos)
- Mäenpää: Hallintolaki ja hyvän hallinnon takeet, 2003
- Kulla: Hallintomenettelyn perusteet, Talentum 2003.
- Hidén, Mikael: Perusoikeudet hallitusmuodon II luvussa.Oikeustiede–Jurisprudentia I:1971 s. 3–117.
[muokkaa] Katso myös
- Oikeusvaltio
- Kansalaisoikeudet
- Oikeusvoima
