Kapp Putsch
Wikipedia
Kapp Putsch oli äärioikeiston yritys kaataa Weimarin tasavallan hallitus ja se oli suora seuraus Versaillesin rauhansopimuksen hyväksymisestä.
Varhain vuonna 1919 Saksan armeijan Reichswehrin vahvuudeksi arvioitiin 350 000 miestä. Sen lisäksi oli ylimääräiset 250 000 miestä jäsenenä erilaisissa Freikorps-joukoissa, puolisotilaallisissa oikeistoryhmissä. Versaillesin rauhansopimuksen mukaan Saksan piti pienentää asevoimiensa kokoa 100 000 mieheen. Tämän takia odotettiin, että Freikorps lakkautettaisiin.
Maaliskuussa 1920 annettiin määräys, että merijalkaväkiprikaati Ehrhardt tuli lakkauttaa. Sen johtajat olivat kuitenkin vakaasti päättäneet vastustaa määräystä ja vetosivat kenraali Lüttwitziin, Berliinin Reichswehrin komentajaan. Lüttwitz, joka oli aikaisemmin organisoinut Freikorps-joukkoja 1918—1919 ja oli vakaumuksellinen monarkisti, vastasi kehottamalla Friedrich Ebertiä ja Noskea luopumaan koko joukkojenvähennysohjelmasta. Kun Ebert kieltäytyi, Lüttwitz määräsi merijalkaväkiprikaatin marssimaan Berliiniin. Se valloitti pääkaupungin 13. maaliskuuta. Lüttwitz oli siis kantava voima vuoden 1920 putschin taustalla. Sen nimellinen johtaja oli Wolfgang Kapp, 62-vuotias virkamies ja intomielinen nationalisti.
Tässä vaiheessa Noske, Saksan puolustusministeri, kutsui armeijaa kukistamaan putschia. Hän sai vastaukseksi kuitenkin kieltäytymisen. Chef des Heeresleitung kenraali Hans von Seeckt, yksi Reichswehrin vanhemmista komentajista totesi hänelle: "Reichswehr ei ammu Reichswehriä kohti." Hallitus, jonka oli pakko jättää Berliini, siirtyi Stuttgartiin. Samalla se antoi työläisiä yleislakkoon kehottavan julistuksen. Lakkokutsu sai massiivisen tuen ja koko maan lamaantuessa putsch romahti. Kapp ja Lüttwitz, jotka olivat näin ollen kyvyttömiä hallitsemaan, joutuivat pakenemaan Ruotsiin.
Weimarin tasavalta pelastui vuodesta 1920 kahden syyn takia. Ensinnäkin työläiset yhdistivät voimansa puolustaakseen sitä. Toisekseen Kappilla ja Lüttwitzillä oli puolellaan vain vähemmistö äärioikeistosta. Monet potentiaaliset kannattajat, mukaan lukien suurin osa Freikorpsien johtajista, katsoivat, että putsch oli huonosti ajoitettu ja siten kieltäytyivät liittymästä siihen.
