Georges Clemenceau

Wikipedia

Georges Clemenceau

Georges Benjamin Clemenceau (28. syyskuuta 1841–24. marraskuuta 1929) oli ranskalainen lääkäri, journalisti ja valtiomies.

[muokkaa] Elämäkerta

Clemenceau syntyi Mouilleron-en-Paredsissa, Vendéen departementissa.

Nuoruusvuosinaan Pariisissa Clemenceau oli poliittinen aktivisti ja julkaisi materiaalia, jonka Napoleon III:n hallitus katsoi olevan radikaalia. Clemenceau opiskeli lääketiedettä ja sai väitöskirjansa De la génération des éléments atomiques valmiiksi vuonna 1865. Tämän jälkeen hän matkusti Yhdysvaltoihin, jossa asui 1865–1869. Clemenceauhun teki vaikutuksen puheen- ja mielipiteen vapaus – näitä vapauksia ei tunnettu Napoleon III:n Ranskassa. Hän ihaili myös poliitikkoja, jotka muovasivat amerikkalaista demokratiaa. Clemenceau opetti tyttökoulussa Stamfordissa, Connecticutissa, ja nai yhden oppilaistaan, Mary Plummerin, vuonna 1869. Pari sai kolme lasta, mutta heidän avioliittonsa hajosi seitsemän vuoden jälkeen.

Palattuaan Ranskaan hän asettui Montmartreen ja ryhtyi harjoittamaan lääketiedettä. Vuoden 1870 vallankumouksen jälkeen hänet valittiin levottoman Pariisin XVIII:n arrondissementin (Montmartre) pormestariksi.

8. helmikuuta 1871 Clemenceau valittiin radikaalina kansalliskokoukseen Seinen departmentista. Hän äänesti rauhansopimusta vastaan. Kenraalien Lecomte ja Clement Thomasin murha kommunistien toimesta maaliskuun 15, jonka Clemenceau yritti estää, vei hänet keskuskomiteaa vastaan. Komitea määräsi hänet pidätettäväksi, mutta hän pakeni. Murhaajien oikeudenkäynnissä häntä syytettiin kuitenkin asiaan puuttumattomuudesta. Vaikka Clemenceau vapautui syytteestä, se johti kaksintaisteluun, josta hänet tuomittiin sakkoihin ja kahdeksi viikoksi vankeuteen.

20. maaliskuuta 1871 Clemenceau esitteli Versaillesissa kansalliskokouksella lakialoitteen, joka perustaisi 80-jäsenisen Pariisiin kunnallishallinnon. Clemenceauta ei kuitenkaan valittu uudelleen 26. maaliskuuta vaaleissa. Hän yritti neuvotella muiden Pariisin pormestareiden, Versaillesin ja keskuskomitean välillä, mutta epäonnistuttuaan erosi virastaan ja poistui politiikasta. Hänet valittiin Pariisiin kunnallisvaltuustoon 23. heinäkuuta 1871 Clignancourtista ja hän säilytti paikkansa vuoteen 1876, ja nimitettiin puheenjohtajaksi 1875.

Vuonna 1876 Clemenceau oli jälleen ehdolla edustajainhuoneeseen ja valittiin 18. piiristä. Hän liittyi äärivasemmiston ryhmään, jonka johtajaksi hän nousi. Seize Main (16. toukokuuta 1877) kriisin jälkeen, jossa presidentti Patrice MacMahon ja tasavaltalaisenemmistöinen edustajainhuone taistelivat vallasta, Clemenceau asettui Albert de Broglien antitasavaltalaista hallitusta vastaan. Erityisesti hänen 1879 vaatimuksensa de Broglien viraltapanosta toi hänelle kuuluisuutta.

Vuonna 1880 Clemenceau perusti sanomalehden La Justice, joka muodostui pariisilaisradikalismin keskipisteeksi. Clemenceaun maine hallitusten kaatajana kasvoi nopeasti. Clemenceau ei itse ollut osallistunut hallitukseen, mutta johti radikaalivasemmistoa. Hän vastusti Jules Ferry siirtomaapolitiikkaa ja oppurtinistipuoluetta. Vuonna 1885 hän kaatoi Tonkinin katastrofin avulla Ferryn hallituksen.

Vuoden 1885 vaaleissa Clemenceau ajoi vahvasti radikaalia ohjelmaa ja valittiin edustajaksi Pariisista ja Varista, joista hän valitsi viimeisen. Clemenceau kieltäytyi muodostamasta hallitusta kaatamansa tilalle ja tuki oikeistoa pitäen Charles de Freycinetn vallassa 1886. Clemenceau tuli kenraali Boulangerin valintaa sotaministeriksi, mutta kun tämä alkoi tavoitella valtaa, Clemenceau alkoi taistelun boulangisteja vastaan.

Puhelahjoillaan ja Wilson-skandaalin paljastamisella Clemenceau osallistui Grévyn eroamiseen presidentin virasta 1887. Hän kieltäytyi muodostamasta hallitusta Maurice Rouvierin hallituksen kaaduttua. Clemenceau neuvoi seuraajiaan olematta äänestämästä Floquetia, Ferryä tai Freycinetia, joten presidentiksi tuli ulkopuolinen Marie François Sadi Carnot.

Radikaalipuolueen jako boulangismin suhteen heikensi Clemenceaun asemaa. Hänen vihamielisyytensä liittoutumiselle Venäjän kanssa heikensi hänen kannatustaan niin, että vuoden 1893 vaaleissa hän menetti paikkansa, jota oli pitänyt vuodesta 1876. Häviön jälkeen Clemenceau jatkoi politiikkaa lehdistössä. Hänen uraansa varjosti hänen asettumisensa Emile Zolan tukijaksi Dreyfusin tapauksessa ja juutalaisvastaisuuden ja nationalistien vastustajaksi. 13. tammikuuta 1898 Clemenceaun omistama ja toimittama pariisilainen L'Aurore julkaisi Zolan J'accusen etusivullaan avoimena kirjeenä presidentille. Artikkelilla oli suuri vaikutus Dreyfusin maineen palauttamiseen.

Vuonna 1900 Clemenceau siirtyi perustamaansa viikkolehteen Le Bloc, joka toimi maaliskuuhun 1902 asti. Samana vuonna hänet valittiin senaattoriksi Varista, vaikka hän oli aiemmin vaatinut sen lakkauttamista. Hän liittyi radikaalisosialistien ryhmään ja tuki Combesin hallitusta. Kesäkuussa 1903 Clemenceau otti komennon L'Auroressa. Hän vaati Dreyfusin tapauksen uudelleentutkintaa ja kirkon ja valtion eroa.

Maaliskuussa 1906 Rouvierin hallitus kaatui, johtuen mellakoista kirkon omaisuuksien inventoinnin vuoksi. Clemenceau otti viimein sisäministerin paikan Sarrienin hallituksesta. Kaivostyöläisten lakko Pas de Calaisissa pakotti Clemenceaun käyttämään sotilasvoimaa, mikä vieroitti hänet sosialistipuolueesta. Välirikko tuli lopullisesti hänen vastatessaan Jean Jaurèsn kysymykseen kesäkuussa 1906. Puhe osoitti hänet Ranskan politiikan vahvaksi mieheksi. Kun Sarrienin hallitus erosi lokakuussa, Clemenceausta tuli pääministeri.

Vuosina 1907 ja 1908 uusi liittosopimus Britannian kanssa vahvistettiin ja Clemenceau oli vahvasti vallankahvassa huolimatta vaikeuksista Saksan kanssa ja sosialistien hyökkäyksistä Marokon kysymyksen vuoksi.

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Lloyd George, Italian Vittorio Orlando, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson Versaillesin rauhanneuvotteluissa Pariisissa

20. heinäkuuta 1909 Clemenceau kuitenkin lyötiin keskustelussa laivaston tilasta, jossa hänen ja Delcassén välillä oli kitkerää mielipiteenvaihtoa. Clemenceau erosi välittömästi ja häntä seurasi Aristide Briand.

Clemenceau toimi jälleen sota-ajan johtajana 1917–1920. Hän sai lempinimet Le Tigre ja Le Père la Victoire osastaan ympärysvaltojen voitossa suuressa sodassa. Sodanjälkeisen Versaillesin rauhansopimuksen kehystäjänä hän vastusti myönnytyksiä Saksalle. Tästä seurannut katkeruus oli myöhemmin syynä toiseen maailmansotaan. Clemenceau kirjoitti teoksen Grandeurs et misères d'une victoire (julkaistiin 1930), jossa puolusti rauhansopimusta.

Clemenceau oli ehdokkaana kolmannen tasavallan presidentiksi. Hän kuoli Pariisissa 24. marraskuuta 1929 ja haudattiin Le Colombieriin, Vendée'een.

Clemenceaun mukaan on nimetty Mount Clemenceau (3 658 m) Kanadassa 1919 ja Ranskan lentotukialus Clemenceau.