Aunuksen retkikunta

Wikipedia

Itäkarjalaisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
jääkärikapteeni Urho Sihvosen pataljoona etenemässä hyökkäykseen etelärintamalla keväällä 1919 Aunuksessa.
Päivämäärä: 21. huhtikuuta–18. syyskuuta 1919 Paikka: Aunus Lopputulos: Venäläisten bolševikkien valta Aunuksessa vahvistui. Aluemuutokset: Ei suoranaisia aluemuutoksia. Vaikutukset: Retken välillisenä vaikutuksena Porajärvi liittyi Suomeen.
Taistelijat
suomalaiset: heimosoturit jääkärit suojeluskuntalaiset karjalaiset: heimosoturit talonpojat	Puna-armeija
Komentajat
Jääkärieversti Aarne Sihvo Jääkärieverstiluutnantti Ero Gadolin jääkärimajuri Gunnar von Hertzen jääkärimajuri Paavo Talvela jääkärikapteeni Ragnar Nodström	Lev Trotski
Vahvuudet
Suomi noin 2500-2700 Aunus noin 1000	Neuvosto-Venäjä 20 000
Tappiot
kaatuneita 330-400 (noin 10-15 % kokonaisvahvuudesta) haavoittuneita 600-800 yhteensä: noin 30 % kokonaisvahvuudesta	ei tietoa.

Aunuksen retki oli suomalaisten vapaaehtoisten yritys valloittaa ja liittää Suomeen osia Itä-Karjalasta vuonna 1919, Venäjän sisällissodan aikana. Retki oli yksi heimosodista.

Sisällysluettelo 1 Tausta 2 Retki 3 Lopputulos 4 Lähteet 5 Katso myös 6 Kirjallisuutta

[muokkaa] Tausta

Helmikuussa 1918 Mannerheim piti kuuluisan Miekkavalapuheensa, jossa hän sanoi, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Leninin sotilaista. Suomen sisällissodan jälkeen käytiin paljon julkista keskustelua Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.^[1]

Edelliset yritykset vuonna 1918 Petsamoon ja Vienaan (Vienan retki) olivat epäonnistuneet, pääosin karjalaisten sotahaluttomuuden takia. Joukot taistelivat Iso-Britannian joukkoja vastaan, jotka miehittivät Vienan Karjalaa, ja suomalaisista punaisista koottua Muurmannin legioonaa vastaan.

Kesällä 1918 Suomen hallitus sai vetoomuksia aunuslaisilta alueen liittämiseksi Suomeen. Erityisen aktiivisia olivat Repolan asukkaat, jotka olivat äänestäneet Suomeen liittymisestä, kuitenkin ankarin ehdoin ja pääosin taloudellisin syin. Suomen armeija miehitti alueen 1918 syksyllä. Tammikuussa 1919 pieni vapaaehtoisten joukko miehitti Porajärven, mutta heidät työnnettiin pian bolševikkien toimesta takaisin. Porajärvellä talonpoikien kokous äänesti Suomeen liittymisestä 7. tammikuuta.^[2]

Helmikuussa 1919 Mannerheim teki länsivalloille ja Venäjän valkoiselle armeijalle selväksi, että Suomi hyökkäisi bolševikkien kimppuun Petrogradissa (Pietari), jos se saisi materiaalista ja moraalista tukea. Samaan aikaan valmisteltiin Aunuksen retken suunnitelmia ja jääkärimajuri Gunnar von Herzen valittiin joukkojen johtajaksi. Hän arvioi, että retki onnistuisi tuhannen vapaaehtoisen sotilaan voimin, mutta vain jos karjalaiset itse liittyisivät taisteluihin. Mannerheim hyväksyi suunnitelman, mutta vaati, että Englannin pitäisi myös hyväksyä se ennen kuin asiassa edettäisiin.

Samaan aikaan kenraali Judenitš hyökkäsi Petrogradin bolševikkeja vastaan. Mannerheim halusi koordinoida suomalaisten joukkojen hyökkäyksen Karjalankannakselta ja retken Vienaan. Lopulta eduskunta hyväksyi Aunuksen retken äänin 160-80, mikä mahdollisti rahoituksen.

Taustalla oli myös suomalaisten sotilaalliset menestykset Viron vapaussodassa. Suomalaisten itseluottamus oli kasvanut Viron tapahtumien myötä ja suomalaiset toivoivat, että sama menestys toistuisi Aunuksessa. Retkikuntaan värväytyikin monia Pohjan poikia ja I Suomalaisen Vapaajoukon sotilaita.

[muokkaa] Retki

Retkikunta ylitti rajan 21. huhtikuuta 1919. Tarkoituksena oli vallata Lotinanpelto, Petroskoi ja Muurmannin rautatie. Tuhannen vapaaehtoisen joukko oli jaettu kolmeen osaan. Eteläinen ryhmä eteni kohti Lotinanpeltoa vallaten Aunuksen kaupungin kolmessa päivässä, mutta bolševikit painoivat ryhmän takaisin Tuulosjoen taakse. Pohjoinen ryhmä valtasi Prääsän. Tässä vaiheessa oli selvää, että joukkoja ei ollut tarpeeksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Ongelmana oli vapaaehtoisten liian lyhyet sitoutumisajat. Suomalaiset olivat ajatelleet selvityvänsä nopeammin retkestä. Ensimmäiset vapaaehtoiset olivat värväytyneet kahdeksi kuukaudeksi ja he harvoin palasivat takaisin rintamalle, kun heidän palvelusaikansa täyttyi. Uusi vapaaehtoisten värväyskierros käynnistettiin. Tavoitteena oli saada 2000 uutta vapaaehtoista. Suurinosa värväytyneistä oli työläisiä ja koululaisia. Asevelvollisuusiässä eli vuosina 1897-1898 syntyneitä ei saanut retkelle värvätä. Jääkärieversti Aarne Sihvosta tehtiin Aunuksen retkikunnan ylipäällikkö.

Jääkärimajuri Paavo Talvelan rykmentti aloitti hyökkäyksen Petroskoihin 20. kesäkuuta, mutta se lyötiin bolševikkien ja suomalaisten punaisten toimesta kaupungin ulkopuolella. Englantilaiset joukot, jotka operoivat Muurmannin rautatiellä, olivat varsin lähellä, mutta eivät osallistuneet taisteluihin. Suomalaiset itse asiassa olivat toivoneet, että englantilaiset osallistuisivat taisteluun suomalaisten rinnalla. Olihan tällä kertaa sama vihollinen: bolshevikit.

Suomalaisten toive aunuslaisten nostattamiseksi kansannousuun heimovalistustyötä tehneen ns. Aunuksen hoitokunnan avulla osoittautui turhaksi, vaikka liittymistä vaativa julkilausuma saatiinkin aikaan. Väestön vastaanotto oli ystävällismielistä, mutta varautunutta. Aunuslaisia vapaaehtoisia liittyi joukkoihin vain noin 1000, eikä heidänkään moraalinsa ollut kovin korkealla. Talvelan komentamalla 2. Rykmentillä, pohjoisella rintamalla, Prääzän ja Petroskoin alueella, aunuslaiset liittyivät hanakammin suomalaisten joukkoon. Eteläisellä rintamalla toivottua vähemmän. Sotaan tottumattomilla aunuslaisilla ei usein juurikaan ollut käyttöä taistelussa.

Sotaonni kääntyi nyt bolševikeille, kun Muurmannin rataa ei oltu onnistuttu katkaisemaan. Näin ollen bolshevikit saivat keskitettyä joukkoja Muurmannin radan varteen. 26. kesäkuuta tapahtui Vitelen katastrofina tunnettu tapahtuma. Yli 600 Pietarin punaisten upseerien opiston suomalaista teki tunnin kestäneen laivastoiskun ja sen jälkeen maihinnousun Vitelessä Laatokan rannalla punaupseeri Eino Rahjan johdolla. Isku tapahtui suomalaisten joukkojen selustaan. Hyökkäys selustaan katkaisi huoltoreitin ja näin ollen von Hertzenin eteläinen 1. Rykmentti oli pakotettu vetäytymään Suomeen suurten tappioiden jälkeen. Tämän jälkeen myös Talvelan rykmentti vetäytyi takaisin rajan taakse Suomeen, vaikka se oli jo onnistunut kolkuttamaan Petroskoin portteja.^[3]

[muokkaa] Lopputulos

Aunuksen retki oli heimosodista suurin ja tunnetuin. Se toteutettiin pääasiassa yksityisestä aloitteesta, jääkärien ja aktivistien toimesta, mutta rahoituksesta vastasi valtiovalta. Aunuksen retken pääasiallinen epäonnistumisen syy oli liian vähäiset voimat ja karjalaisten yhteistyöhaluttomuus. Mm. Gunnar von Hertzen toivoi Suomen vakinaisen armeijan osallistuvan tapahtumiin. Hallitus käytännössä jätti Aunuksen retkikunnan oman onnensa nojaan kutsuen sitä myöhemmin rauhan tultua "seikkailupolitiikaksi".

Yleisesti retkellä ei jälkikäteen uskota olleen paljoakaan onnistumisen mahdollisuuksia. Aunuksen retken johtajista jääkärikapteeni Ragnar Nordström oli kuitenkin tavannut vanhan suomalaisen punaupseerin Arvo Tuomisen, jonka mukaan bolshevikit olivat päättäneet luovuttaa muutaman päivän kuluttua Itä-Karjalan Suomelle. Juuri muutaman odottelupäivän aikana suomalaiset vetäytyivät. Tätä kyseistä luovutuspäätöstä Neuvosto-Venäjä ei kuitenkaan koskaan vahvistanut.

Aunuksen retken epäsuora tulos oli, että Porajärvi julisti toiveensa liittyä Suomeen 6. kesäkuuta, kuten Repola oli tehnyt jo 1918. Suomen armeija siirtyi Porajärvelle ja miehitti sen. Tarton rauhassa 1920 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat yhteisestä rajasta. Suomi luovutti Repolan ja Porajärven Neuvosto-Venäjälle ja Suomen joukkojen oli vetäydyttävä 14. helmikuuta 1921 mennessä, vastineeksi Petsamon alueesta. Repolan nuori nimismies, heimoaktivisti ja ylioppilas Bobi Sivén (s. 1899) ampui itsensä protestiksi 12. tammikuuta 1921. Akateeminen Karjala-Seura piti Sivénin surmannutta luotia myöhemmin lipussaan.

Vastauksena suomalaisten retkiin myös vastapuoli järjesti omia operaatioitaan. Läskikapinana Suomessa tunnetussa tapahtumassa Jahvetti Moilanen antoi julistuksen, jossa suoraan viitattiin retken olevan seurausta Aunuksen retkestä.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Ks. esim. Miekkavala, teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 6, s. 332-333. Jouko Vahtola nimittää tätä puhetta Miekantuppipäiväkäskyksi (Vahtola 1997, 17). Yleisemmin Miekantuppipäiväkäskynä kuitenkin tunnetaan Mannerheimin jatkosodan aikainen päiväkäsky n:o 3 heinäkuun 11. päivältä 1941.
2. ↑ Porajärven miehitys: Porajärven retki ja sen kosto, teoksessa: Vahtola 1997, 23-26, talonpoikien kokous ja sen päätös: Vahtola 1997, 24
3. ↑ Vitelen katastrofi: Vahtola 1997, 420-422, von Hertzenin rykmentti vetäytyy: Vahtola 1997, 424-426

[muokkaa] Katso myös

• Uhtuan hallitus
• Itäkarjalaisten kansannousu (metsäsissit)

[muokkaa] Kirjallisuutta

• toimitusneuvosto Yrjö Blomstedt ym. (1987): Suomen historia, osa 6: Sortokaudet ja itsenäistyminen. Weilin + Göös. ISBN 951-35-2495-7.
• Vahtola, Jouko (1997): Nuorukaisten sota : Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-14850-8.

Heimosodat 1918 – 1922
Viron vapaussota (1918–1920)	Viron Avustamisen Päätoimikunta | Pohjan pojat | I Suomalainen Vapaajoukko
Vienan retket (1918)	Muurmannin legioona
Aunuksen retkikunta (1919)	Läskikapina
Petsamon retket (1918 ja 1920)
Inkeriläisten kansannousu (1918–1920)	Kirjasalon tasavalta | Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Itäkarjalaisten kansannousu (1921–1922)	Karjalan metsäsissit
Heimoaate | Itä-Karjalan kysymys | Suur-Suomi-aate | Suomen sisällissota | Venäjän sisällissota | Tarton rauha