Vesiperhoset
Wikipedia
| Vesiperhoset | ||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 vesiperhosaikuinen |
||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||
|
Vesiperhoset (Trichoptera) eli sirvikkäät ovat läheistä sukua perhosille. Näistä poiketen lenninsiivet (-ptera) eivät ole suomupeitteiset vaan karvaiset (trichos). Maailmanlaajuisesti lajeja arvioidaan toistaiseksi olevan 10 000; uusia lajeja löytynee vuosittain. Suomessa tavattavaan lajistoon on toistaiseksi kirjattu 215 lajia 18 heimosta. Geeniperimänsä eroavaisuuksien perusteella lajisto voidaan jakaa kolmeen alalahkoon: Annulipalpia, Integripalpia ja Spicipalpia. Lajistostamme tavataan niin päivä- kuin yöaikaan liikehtiviä lajeja.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ulkonäkö
Vesiperhosella on kaksi paria lenninsiipiä, jotka hyönteisen lepoasennossa laskostuvat harjakatteisesti takaruumiin peitoksi. Tuntosarvien pituus vaihtelee heimoittain; pikkusirvikkäillä ne ovat enintään puolet etusiiven pituudesta, eräillä sarvisirvikkäiden (Leptoceridae) lajeilla jopa 5 kertaa etusiiven pituiset.
Vesiperhosen väritys on lajinomaisesti kellahtava, okranruskea, punaruskea, tummanruskea, harmaa, harmaanmusta, musta jne. Monilla lajeilla on etusiiven pohjaväristä erottuvaa vaaleaa tai tummaa kirjailua, tummia täpliä (stigma) tai vaaleita lautumia. Aikuisten vesiperhosten vertailevassa kuvailussa kokomääreenä käytetään yleisesti etusiiven pituutta. Kaikkein pienimmillä pikkusirvikkäillä (Hydroptilidae) etusiipi on vaivoin 2,5 mm:n pituinen, kookkaimmalla jalosirvikkäällämme jopa 35 mm.
[muokkaa] Elämä
Vesiperhosen toukat eli sirvit kehittyvät lähes poikkeuksetta vedessä. Intergipalpia alalahkon larvat rakentavat pehmeän takaruumiinsa suojaksi kivenmurusista, lehdenliisteistä, puutikuista jne. toukkasuojuksen jonka kera ne mönkivät ravinnonhaussa. Useimmat Annulipalpia-ryhmän edustajat lukeutuvat suodattajiin, kerääjiin tai petoihin ja ne kutovat kivenkoloihin ja vesikasvustoon sukutyypillisen seittipyydyksen tai -suojan. Annulipalia-ryhmän edustajat, sekä Spicipalpia-ryhmän koskisirvikkäät (Rhyacophilidae) ja osin pikkusirvikkäätkin (Hydroptilidae) liikuksivat ilman seittisuojuksen turvaa. Toukkakehitysvaiheita on useimmiten puolenkymmentä, harvoin tätä enemmän. Valtaosalla lajeistamme kehityskaari on yksivuotinen, ani harvalla kaksivuotinen. Vesiperhosien kehityskaareen kuluu muodonvaihdos. Toukkakehityksensä päätteeksi larva sommittelee kivenmurusista koteloitumissuojan ja sulkeutuu kotelokehtoon (Annulipalpia, Spicipalpia) tai käy muodonvaihdoksensa läpi toukkasuojuksessaan (Integripalpia). Muodonvaihdoksen päätteeksi kotelo (pupa) ui joko pintakalvoon tai rantaan ja kuoriutuu kotelonahkastaan aikuiseksi sirvikkääksi.
Vesiperhosten pariutumiskäyttäytyminen on hyvin moni-ilmeinen. Monilla lajeilla pariutumista edeltää koiraiden sakea kosiolento joko rantapuiden kupeella ja latvuksilla (mm. siiviläsirvikkäät) tai vedenpinnan tuntumassa (sarvisirvikkäät). Kosiolennon koreografia on monesti lajityypillinen mikä edesauttaa oikean lajikumppanin tunnistamista. Rantakasvuston suojissa pariutuvat lajit löytävät toisensa joko feromonien avulla tai viestimällä lajinomaisella väristelyllä oman laatunsa kumppanille. Eräillä väristelijöillä on takaruumiin alapinnalla pitkähköt teräväkärkiset rummutuspiikit. Kumppanin löydyttyä pari viettää lajinomaisen ajan kopulana takaruumiin kärjet vastakkain. Eräillä sarvisirvikkäillä pariutuminen on ohi parissa minuutissa. Kahden lajin syyssirvikkäämme (Chaetopteryx) nauttivat toisistaan jopa vuorokausia.
Naarasvesiperhonen laskee yleensä munansa joko lennosta vapaaseen veteen takaruumiinsa kastamalla (dippaaminen), tai kiinteältä alustalta ryömien sukeltamalla, jolloin ne asettelevat munat tai munaryhmät koskikivien ja liekopuiden rakoihin, tahi vesikasvien varsille. Yhdet lajit (Nemotaulius, Glyphotaelius) munivat munarykelmänsä veden päälle ulottuvan kasvin lehdelle, mistä kehittyvät pikkutoukat joko pudottautuvat tai huuhtoutuvat sadeveden avittamana veteen. Eräät lampareissa ja puroissa viihtyvät lajit (mm. Hydatophylax, Anabolia, Asynarchus) laskevat munansa vesirajan kosteaan sammaleeseen, törmäliejuun tai kuivahtavan lammikon paljastuneelle pohjalle, jossa munat joko talvehtivat tai syyssateiden myötä toukiksi kehittyvät.
[muokkaa] Ravinto
Ravinnonkäyttötavan mukaan vesiperhoset voidaan jakaa seuraavasti: laiduntajat, kerääjät/suodattajat/siivilöijät, pilkkojat ja pedot.
- Laiduntajat nakertavat perifytonlevästöä, liekopuiden pintasolukkoa, sienieläimiä, tai imeksivät kasvien solunesteitä.
- Kerääjät/suodattajat/siivilöijät nauttivat pyydysverkolle ajautuvaa kasvilahoa, makroskooppisia vesiselkärangattomia ja hyönteistoukkia.
- Pilkkojat järsivät pohjalle vajoavaa lehtiainesta, vesikasveja ja jotkut jopa puuainestakin. Ryhmässä monia kaikkiruokaisia (omnivoreja)
- Pedot saalistavat hyönteistoukkia ja makroskooppisia vesiselkärangattomia, kalanraatojakin.
Aikuiset vesiperhoset eivät nauti kiinteää ravintoa. Suurakenne mahdollistaa veden, meden ja kasveista pintaantihkuvien nesteiden nauttimisen nestehukan ehkäisemiseksi.
