Rippikirja

Wikipedia

Rippikirja on kirkollisen väestökirjanpidon keskeisin lähde. Rippikirjalaitoksen historia Suomessa juontaa pitkälti Turun piispa Johannes Gezeliuksen toimintaan. Piispa tunnetaan kirkollisen kansanopetuksen uranuurtajana. Tähän tarpeeseen hän julkaisi 1666 aapiskatekismuksen "Yxi lasten paras tawara", joka säilytti asemansa kristinuskon kansanomaisena perusoppikirjana aina 1700-luvun puoliväliin, jolloin Upsalan arkkipiispa Olaus Svebiliuksen 1689 julkaisema ja Porvoon piispa Daniel Jusleniuksen suomeksi 1745 kääntämä Lutherin katekismuksen lyhyt selitysteos vähitellen syrjäytti sen. Gezelius kirjoitti hiippakuntansa papeille 1665 kiertokirjeen, jossa hän kehotti näitä pitämään kirjaa seurakuntalaistensa kristinopintaidosta. Tämä oli alkusysäys kirkolliselle väestökirjanpidolle Suomessa. Jo aikaisemminkin tavataan vastaavanlaisia asiakirjaryhmiä yksittäisistä Suomen seurakunnista, mutta Gezelius onnistuu vakiinnuttamaan sen. Niinpä monien pitäjien katkeamaton väestökirjanpito juontaa juurensa aina 1660-luvulle, ja 14 seurakunnan rippikirja on selvästi aloitettu Gezeliuksen vaikutuksesta 1665-1667.

Rippikirjan malli on saatu Ruotsin kautta Saksasta, jossa vastaavia luetteloita on säilynyt jo 1500-luvulta. Tämä on seurausta reformaation esittämästä kansanopetuksen vaatimuksesta. Gezelius myös painatti pappien työtä helpottamaan rippikirjakaavakkeita. Näiden pompöösit nimiösivut koristavat vielä monen seurakunnan rippikirjaa.Vaikka rippikirjan pääfunktio olikin pitää kirjaa seurakuntalaisten kristinopintaidoista, sisältää se myös koko joukon erityisesti sukututkijaa kiinnostavia tietoja. Rippikirjasta kun oli nopeasti tullut myös kirkollisen väestökirjanpidon kulmakivi. Rippikirjaan merkittyjen sukulaisuussuhteiden avulla esim. mahdollisten avioesteiden todentaminen kävi huomattavasti yksinkertaisemmin, joskin kuulutuskäytäntö säilytti asemansa paikoin aina 1900-luvun alkuun saakka, tämä toki käytännön syistä myös.

Rippikirja on sisältänyt eri aikoina hieman erilaisia tietoja, mutta ydin on pysynyt pääosin muuttumattomana. Rippikirja jakautuu kaupungissa kortteleihin ja tontteihin, maaseudulla kyliin ja taloihin. Tontit ja talot puolestaan käsittävät niissä asuvat ruokakunnat, joiden johdossa oli yleensä kyseisen perheen pää. Varhaisimmat kirjat sisältävät tietoja hyvin ylimalkaisesti, lähinnä ruotsinnettuja henkilönnimiä ja maininnan katekismustaidoista. 1700-luvun kuluessa tiedot kuitenkin tarkentuvat ja monipuolistuvat, ja tyypillinen rippikirja kertoo lukijalleen edellisten lisäksi myös siihen merkittyjen henkilöiden syntymäajan, mahdolliset muutot, talontyttärien avioliitot, erityiset sairaudet ja kuolinajan. Aluksi syntymäajat perustuivat talonpoikien arvioon omasta iästään, ja syntymäpäivään perustuvat eksaktit tiedot ilmestyvät kirjoihin yleensä vasta 1700-luvun loppupuolella. Harvoin henkilön ikä on ilmaistu vuosina, mikä epäilemättä heijastaa talonpojan omaa käsitystä asiasta. Merkinnät tarkentuvat myös jatkuvasti. 1800-luvulle tultaessa rippikirjoihin ilmestyy uusi sarake, joka sisältää muita merkintöjä ko henkilöstä, kuten palveluskunnan pitäjänsisäiset muutot, mahdolliset rikokset, asepalvelus, sairaudet, rokotukset jne. Rippikirjojen kieli oli ruotsi aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin seurakunnat velvoitettiin suomenkielisillä alueilla siirtymään suomenkieliseen väestökirjanpitoon. Tämä näkyi erityisesti kirkonkirjojen nimistössä, jossa luovuttiin nimistön ruotsalaistamisesta (Erkki Paavonpoika Kaukonen -> Erick Påhlsson Kaukåin).

1800-luvun lopulla rippikirjat käsittivät käytännöllisesti katsoen koko yksilön elämänpiirin, ja näin ollen ne laskevat perustan koko nykyaikaiselle väestökirjanpidolle.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Digiarkisto Alkuperäisiin rippikirjoihin voi tutustua Internetissä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen kotisivuilla