Puolan jaot
Wikipedia
Venäjä, Itävalta ja Preussi jakoivat ensimmäisessä (1772), toisessa (1793) ja kolmannessa (1795) jaossa Puola-Liettuan. Puolan kolmannen jaon jälkeen ensimmäisen maailmansodan loppuun, vuoteen 1918 saakka ei Puolan valtiota ollut olemassa, vaan sen historiallinen alue kuului Itävallalle (1867- Itävalta-Unkarille), Venäjälle sekä Preussille (1871- Saksalle).
Puolan naapurit olivat voimistuneet 1700-luvulla: Preussi oli noussut suurvallaksi, Venäjä ja Itävalta olivat vahvistuneet huomattavasti. Puolan vastustuskykyä heikensi keskushallinnon heikkous. Hallintoa ei oltu uudistettu vuosisatoihin, sillä feodaaliylimystö piti tiukasti kiinnni vallastaan ja etuoikeuksistaan jarruttaen ja vastustaen uudistuksia. Sillä aikaa naapureissa oli toteutettu itsevaltiuden ajalle tyypillinen vallankeskitys ja luotu voimakas armeija. Tilannetta pahensi Ranskan ja naapurimaiden sekaantuminen Puolan kuninkaanvaaleihin. Hajanainen ja heikko valtio joutui lopulta naapureidensa jakamaksi.
[muokkaa] Puolan ensimmäinen jako 1772
Barin konfederaation kapina (1768-1776)
Puolan itävaltalaismielisen kuningas August III:n kuoltua 1763 päättivät Preussi ja Venäjä, ettei toista samanmielistä kuningasta pitäisi Puolaan valita. Venäjän tsaarittaren Katariina II:n tuella valittiin vuonna 1764 Puolan kuninkaaksi Stanislaus Poniatovski, jota pidettiin venäläismielisenä. Venäjän suurlähettiläs osallistui puolalaiseen päätöksentekoon ja sai aikaan mm. sen, että Krakovan piispa pidätettiin ja karkotettiin Venäjälle. Vuonna 1768 Puolan valtiopäivät, Sejm, hyväksyi julistuksen, jossa Venäjä takasi puolalaisille oikeuden valita kuninkaansa ja jokaiselle valtiopäiväedustajalle oikeuden yksin kieltää (lat. liberum veto) mikä tahansa aloite kantaansa perustelematta.
Jotkut aatelismiehet vastustivat Kamenetsin piispa Adam Krasińskin, Kazimierz Pułaskin ja Michał Krasińskin aloitteesta Venäjän suurlähettiläs Nikolai Repnin politiikkaa Puolassa ja solmivat Barin konfederaation Barin linnoituksessa 29. helmikuuta 1768 (puol. Konfederacja barska). Barin konfederaatio sai haltuunsa Podolian, Volhynian ja Galitsian ja nautti aluksi sekä Ranskan että Itävallan tukea.
Kuningas Poniatovski yritti välittää Venäjän ja Barin konfederaation välillä, mutta ajauduttuaan umpikujaan hän määräsi hetmanni Ksawery Branickin ja kahden kenraalin valtaamaan Barin linnoituksen. Samaan aikaan idässä Koliyivshchynassa (Länsi-Ukrainassa) puhkesi talonpoikaiskapina vastustamaan konfederaation ortodokseihin kohdistamia aikomuksia vastaan, mikä vaikutti Puolan itäisiin maakuntiin ja jopa Liettuaan asti. Venäjän tsaaritar Katariina II Suuri lähetti joukkoja tukahduttamaan kapinan pelätessään sen leviävän ja uhkaavan aateliston sekä tšaarin asemaa.
Barin konfederaatit vetosivat ulkovaltoihin ja pyrkivät aikaansaamaan asemansa helpottamiseksi vielä sodan Turkin ja Venäjän välille. Preussin tilanteesta huolestunut kuningas Fredrik II Suuri neuvoi Venäjän tsaaritar Katariina II Suurta neuvottelemaan konfederaattien kanssa. Konfederaattien joukot kulkivat ympäri maata Ignaty Malchewskyn, Mikael Pacin ja prinssi Kaarle Radziwillin johdolla vallaten alueita ja lopulta jättäen Puolan kuninkaan Poniatovskin kokonaan huomiotta sekä lähettäen omia suurlähettiläitään muihin maihin.
1770 preussilaiset joukot valtasivat Poznanin ja sitä ympäröivän seudun. Itävalta puolestaan valtasi Zipsin alueen, joka oli kuulunut Puolalle vuodesta 1412. Vuonna 1770 konfederaation neuvosto siirsi pääkaupunkinsa Sleesiasta Itävallan suostumuksella Ylä-Unkariin (Slovakiaa) käyden diplomaattisia neuvotteluja Itävallan, Ranskan ja Turkin kanssa muodostaakseen Venäjän vastaisen liittokunnan. Versailles'n hovi lähetti pienen sotilasjoukon ja konfederaateille ylipäälliköksi Charles François Dumouriez'n (25. tammikuuta 1739 - 14. maaliskuuta 1823, joka julisti kuningas Stanislaus Poniatovskin petturiksi ja tyranniksi juuri kun tämä oli lähestymässä poliittisesti konfederaatiota. Poniatovski kääntyi lopullisesti Venäjän puoleen ja konfederaatti menetti poliittisen uskottavuutensa Euroopassa.
Kenraali Suvorovin johtamat venäläisjoukot voittivat konfederaatit 23. toukokuuta 1771 Lanckoronan läheisyydessä. Itävaltalaiset valtasivat 23. huhtikuuta 1771 Krakovan ja Suvorovin johtamat venäläiset voittivat konfederaatit niin ikään 23. marraskuuta 1771 Stolowicen lähellä, minkä seurauksena Ranskan lähettämä osasto jätti Puolan. Itävaltalaisten suorittama Czestochowan valtaus lopetti varsinaiset sotatoimet. Dumouriez'n johdolla konfederaation armeijan rippeet jatkoivat taistelua vuoteen 1776, Puolan 1772 tapahtuneen ensimmäisen jaon jälkeenkin.
[muokkaa] Puolan toinen jako 1793
Targowicen konfederaation avunpyyntö Venäjälle 1792 reformin vastustamiseksi
Venäjän ja Itävallan liittouduttua Turkkia vastaan vuonna 1788 alkoi Preussi pelätä omaa asemaansa ja liittoutui Puolan kanssa. Puolan valtiopäivät, Sejm, hyväksyi 3. toukokuuta 1791 uuden perustuslain. Jotkut Targowicessa konfederaatioksi järjestäytyneet puolalaiset pyysivät Venäjän Katariina II Suurta vaikuttamaan siihen, että lain toimeenpanoa lykättäisiin ja että entinen liberum veto ja puolalaisten oikeus valita vaaleilla kuninkaansa turvattaisiin.
Venäläiset hyökkäsivät idästä Tadeusz Kosciuszkon johtamien puolalaisjoukkojen ryhmittäytyessä puolustukseen Dubienkassa, Bug-joen ja Itävallan rajan välillä. 5 000 puolalaissotilaan avulla hän voitti Kochowskin johtamat 20 000 venäläissotilasta. Suoritettuaan useita rintamahyökkäyksiä venäläiset hyökkäsivät 18. heinäkuuta 1792 Itävallan suvereniteettia loukaten sivusta ja pakottivat puolalaiset vetäytymään. Tadeusz Kosciuszko alkoi vetäytyä kohti Varsovaa viivytystaistellen. 25. heinäkuuta 1792 kuningas Poniatovski päätti suostua Targowicessa konfederaation ehtoihin ja antautua venäläisille. 30. heinäkuuta 1792 kuninkaan neuvonantajaksikin nimitetty Tadeusz Kosciuszko jätti eroanomuksensa.
23. tammikuuta 1793 solmivat Preussi ja Venäjä sopimuksen, jonka perusteella Venäjä sai Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan maakuntia ja Preussi Gdańskin, Thornin ja muita alueita myöhemmin Itä-Preussiksi kutsuttavalta alueelta. Puolan valtiopäivien, Sejmin, tuli suostua alueluovutuksiin ja peruuttaa samalla vuoden 1791 perustuslaki. 23. marraskuuta 1793 vahvistettiin Puolan toinen jako, jossa se menetti jäljellä olevasta alueestaan 42% Preussille ja Venäjälle. Näin Puolalle jäi 29% niistä alueista, jotka sillä oli hallussaan ennen Puolan ensimmäistä jakoa.
[muokkaa] Puolan kolmas jako 1795
Reformistit nousevat vastarintaan toista jakoa vastaan
Perustuslakiuudistusta kannattavat puolalaiset, jotka vastustivat Venäjän armeijan läsnäoloa Puolassa ryhtyivät vastarintaan Tadeusz Kosciuszkon johdolla. Kosciuszko hävisi 10. lokakuuta 1794 ja Varsova antautui 24. lokakuuta 1795. Venäjä sai Kuurinmaan ja Liettuan, Läntisen Valko-Venäjän ja Ukrainan, Itävalta Puolan eteläisen keskusosan ja Preussi kaakkois-Puolan sekä pääkaupunki Varsovan. Puolan valtio lakkasi olemasta runsaaksi vuosisadaksi 1795-1918.
