Poronhoito
Wikipedia
Tässä artikkelissa esitellään lähinnä Fennoskandian ja erityisesti Suomen alueen poronhoitoa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Poro on puolivilli eläin, jonka alkumuoto on villi tunturipeura. Peura kuuluu Lapin alkuperäisiin luonnon eläimiin. Poronhoitoa on harjoitettu Lapissa ainakin 1600-luvulta saakka. Näin kuitenkin alkoi ns. arkaainen pienporonhoito, jossa poroa käytettiin lähinnä houkutuseläimenä peurojenpyynnissä sekä kanto- ja vetojuhtana.
Inarinsaamelaiset harjoittivat pienimuotoista porohoitoa muiden luontaiselinkeinojen ohella(metsästys ja kalastus) Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi.Perheet jutivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Norjan ja Suomen valtiot lopettivat tämän paimentolaisuuden muodon määräämällä valtioille rajan saamelaisalueelle.
Eteläisellä alueella metsälappalaisten kulttuuri kuoli jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Monet entiset poronhoitajat ilmeisesti talollistuivat ja omaksuivat suomalaisen elämäntavan, vrt. keminlappalaiset. Suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin sulautuminen oli muutenkin vahvaa: mm. saamelaisten kolmitakkainen ajoreki on peräisin suomalaisilta, ja suomalaiset alkoivat käyttää monia käytännöllisiä saamelaispukimia kuten hartioille vedettävää luhkaa, poronkoipinahkaisia säpikkäitä ja siepakoita eli nutukkaita. Porolappalaisista alempiarvoisimmat eli yleensä varattomat ja aviottomat lapset alkoivat yleensä valtaporomiesten rengeiksi tai lähtivät suomalaisille raitioiksi eli palkkapaimeniksi, erityisesti Muonio-Torniojokilaaksoon (esim. Muonion ja Kolarin alueella tavattiin lappalaisraitioita vielä 1930-luvulla). Tällainen sulautuminen oli pääasiallisesti Suomen valtion aktiivisesti ajaman politiikan seurausta. Edelleenkin Suomen valtion edustajana Maa- ja Metsätalousministeriö pyrkii muokkaamaan tuki- yms. politiikallaan vapaasti laiduntavaa poronhoitoa enemmän suomalaistyyppistä navettakarjanhoitoa kohti. Pohjois-Lapissa tämä ei kuitenkaan ole vielä onnistunut.
[muokkaa] Paliskuntajärjestelmään
1800-luvun lopulle saakka poroja laidunnettiin melko vapaasti. Porot jutasivat Suomen puolelta Norjaan meren rannalle kesäksi, ja talveksi Inarin outamaille. Epävirallisia laidunaluesopimuksia tosin sovittiin porokylien ja tokkakuntien välillä, sillä laidunnusta toisten alueella ei katsottu hyvällä.
Eräänlaisia paliskuntia oli siis ajan mittaan kehittynyt jo ennen kuin paliskuntajärjestelmä 22.3.1898 Suomen Keisarillisen senaatin antamalla kirjeellä virallistettiin. Kirjeessä määrättiin, että jokaisen poroja omistavan oli kuuluttava johonkin seitsemästäkymmenestä perustettavasta paliskunnasta saadakseen laiduntaa porojaan valtion mailla. Paliskunnilla oli oltava viralliset nimet, rajat ja vastuuhenkilöt (poroisännät), ja niiden oli oltava yhteisöllisesti vastuussa mm. porojen vuosittaisesta lukemisesta (laskemisesta), paimentamisesta ja vahingonkorvauksista. (vrt. Suomen valtion politiikka artikkelissa aiemmin)
[muokkaa] 1900-luku
Muuttaessaan Lappiin alkoi myös osa suomalaisista harjoittaa poronhoitoa. Suomalaisten poronhoitoa leimasi sen sivutoiminen luonne, sillä suurin osa suomalaisia taloja oli pientilallisia sekatalouksia, jotka tarvitsivat poroja lähinnä kanto- ja vetojuhdiksi sekä kulkuneuvoiksi. Oli myös suomalaisia ”porosukuja”, jotka olivat usein päätoimisia poronhoitajia. Lappalaisten eli saamelaisten poronhoidolle sen sijaan oli tyypillistä vuotuismuutot (jutaminen), tiiviimpi paimentolaisuus ja yleensäkin lappalainen elämäntapa.
1960-luvulla ”moottorikelkkavallankumous” muutti poronhoitoa olennaisesti ja pysyvästi. Suurin vaikutus oli kenties se, että paimennuksesta ja muista poronhoitotöistä pääsi usein illaksi kotiin. Porometsällä oltiin aiemmin oltu yhtämittaisesti useita viikkoja - usein jouluaatotkin vietettiin metsäkämpillä.
Motorisoituminen on lisännyt kustannuksia. Samaan suuntaan vaikutti ja vaikuttaa Maa- ja Metsätalousministeriön luoma tukipolitiikka, jolla pyritään vähentämään poronhoitajia ja lisäämään yhden omistajan poromäärää. Alle 80 poroa omistava ei saa eloporotukea lainkaan. Tämä vaikuttaa siten, että poronomistajien vähentyessä ettotöissä tarvittavia miehiä on vähemmän. Jäljelle jää vaihtoehto käyttää enemmän esim. helikopteria.
Edellä mainittujen lisäksi muita kannattavuusongelmia ovat olleet EU:n aikaansaamat muutokset, pedot sekä lihanmyynnin ongelmat. Maa- ja Metsätalousministeriö on osaltaan aiheuttanut ongelmia määräämällä tulostavoitteen Metsähallitukselle. Metsänhakkuut metsäautoteineen, sekä raskaine maankäsittelyineen(äestys) hakkuiden jälkeen ovat vakava uhka pohjois-Lapin vapaasti laiduntavalle poronhoidolle. Hakkuut vähentävät porojen luontaista ravintoa jäkälää, sekä kevättalvella hankikelien aikana elintärkeätä luppoa. Pohjois-Lapissa ei ilmastollisista syistä ole kannattavaa siirtyä porojen ruokintaan, sillä alueella ei ole kannattavaa kasvattaa heinää enempää kuin mitä laidunnuksessa käytetään ohjaavana ruokintana.
[muokkaa] 2000-luku
Monissa paliskunnissa poronhoitajat ovat ryhtyneet aktiivisesti kehittämään jatkojalostusta. Porotuotteita kehitetään myös parhaillaan (2006) useamman projektin voimin. Poronhoito toimii edelleen monimuotoisen saamelaisen kulttuurin alkuvoimana. Konkreettisella tavalla tämä tulee esille saamelaiskäsitöiden arvostuksen nousuna ja nuorten innokkuudessa oppia poronhoitoa ja jatkaa ammatissa.
[muokkaa] Porotalouden järjestelmä
Poronhoitoa säätelee Suomessa Poronhoitolaki. Siinä määritellään muun muassa erityisesti poronhoitoa varten tarkoitettu alue sekä poronhoidon harjoittamisoikeus tällä alueella. 2 §:ssä sanotaan: "Tähän lakiin liittyvässä kartassa olevan rajan pohjoispuolella sijaitsevat valtion maat muodostavat erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetun alueen. Tällä alueella olevaa maata ei saa käyttää sillä tavoin, että siitä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle. Maan luovuttaminen tai vuokraaminen tällä alueella saa tapahtua vain sillä ehdolla, että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista." 3 §:ssä sanotaan: "Poronhoitoa saadaan tässä laissa säädetyin rajoituksin harjoittaa poronhoitoalueella maan omistus- tai hallintaoikeudesta riippumatta."
Suomen poronhoitoalue on nykyään jaettu 56 paliskuntaan, jotka yhdessä muodostavat Paliskuntain yhdistyksen. Paliskunnat ovat osuuskuntamaisia poronhoitoyksiköitä, jotka vaihtelevat niin pinta-alaltaan kuin poroluvultaankin. Paliskuntien rajat määrättiin aikanaan noudattamaan mahdollisimman hyvin porojen luontaista laidunkiertoa, ja paliskuntia on tarvittaessa muuteltu sekä yhdistelty. Useissa paliskunnissa on useampia tokkakuntia. Tokkakunta on esimerkiksi joidenkin perheiden muodostama yksikkö, jolla on oma työnjohtajansa, joka tekee poronhoitotöitä yhdessä, ja paimentaa tokkaansa omalla alueellaan.
Paliskuntien on huolehdittava porojen pysymisestä oman paliskunnan alueella. Vuosittaisissa kokouksissa valitaan paliskunnille osakkaiden keskuudesta poroisäntä, varaisäntä, rahastonhoitaja ja hallitus. Poroisäntä on luottamushenkilö, joka toimii mm. paliskunnan edustajana Paliskuntain yhdistyksen kokouksissa ja valvoo paliskunnan toimien laillisuutta poronhoitolakiin ja –asetukseen nähden. Lisäksi poroisäntä vastaa poronhoitotöiden hoitumisesta ja muista tehtävistä, jotka on lueteltu poronhoitoasetuksessa. Paliskunnan kokouksessa jokaisella osakkaalla on lukuporojensa (yli vuoden vanhat eloon jätetyt porot) verran ääniä.
[muokkaa] Poronhoitotyöt pääpiirteissään
Poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa. Vuoden aloittaa luonnollisesti vasojen syntymä. Osa vasoista syntyy tosin jo toukokuussa, seikka jota kuvaa sanonta: "Vappuna vasa hangella". Juhannuksen tienoilta lähtien alkaa vasanmerkitys. Vasan korviin leikataan terävällä puukolla emänsä sanat eli teot. Näitä on tietty laissa määrätty lukumäärä. Vasat otetaan kiinni suopungilla, joka on heitettävä n. 20 m pitkä silmukkakappaleen eli kielan varassa juokseva naruansa. Vasojen pyydystys hoidetaan nykyään useimmiten pitkällä vimpalla eli vavalla, jonka päässä on silmukka-ansa. Merkitys voidaan hoitaa kahdella tavalla:
- yleisin tapa on merkitä vasa suoraan emänsä perästä, siis tunnistamalla emän omistaja, jota vasa seuraa eli juovoo
- laputtamalla: kaikki peuravasat eli merkittömät vasat otetaan kiinni ja laitetaan niille numerolappu kaulaan, jonka jälkeen ne porojen annetaan rauhoittua ja emojen etsiä vasansa. Sitten emät tunnistetaan ja näiden vasojen numerot kirjataan ylös, jonka jälkeen vasoja voidaan alkaa merkitsemään kirjauksien perusteella.
Porojen kesäkokoamisessa on räkkä eli kaikki vertaimevät lentävät hyönteiset suurena apuna. Kesän aikana poroille tehdään heinää ja lehdeksiä lisäravinnoksi talven varalle.
Syksyn koittaessa paliskunnat pitävät syyskokouksensa, joissa tulevat poronhoitotyöt suunnitellaan. Poroja aletaan kokoamaan erotuksia varten jalkaisin, mönkijöiden ja maastopyörien sekä lumen tultua moottorikelkan avulla käyttäen hyväksi porojen rykimä- eli kiima-aikaa, jolloin hirvaat eli porosonnit kokoavat itselleen rykimäparttion eli pienen vaadinlauman, jota ne sitten pidättelevät kasassa henkensäkin uhalla.
Rykimäparttioiden kohtaaminen aiheuttaa hirvaiden välillä sarvitaistelun, jonka seurauksena toisen osapuolen kuolema tai loukkaantuminen ei ole harvinainen. Ennen rykimää hirvaat ovat kasvattaneet mm. sienillä itselleen hyvän rasvakerroksen, sillä rykimäaikana ne eivät kirjaimellisesti jouda syömään parittelun ja vaadinten pidättelyn viedessä kaiken ajan. Tämän vuoksi on tapana ampua syömäporoksi joitakin hirvaita ennen rykimää niiden ollessa vielä hyvässä kunnossa.
Kun porot on saatu erotusaitaukseen, ajetaan ne erotuspäivänä syöttö- eli seisotusaitauksesta kaarteeseen. Kaarteessa mm. voidaan kesällä merkitsemättä jääneet vasat vielä merkitä. Poroja heitellään kaarteessa kiinni suopungilla. Kaarteesta poroja aletaan sitten kirnuamaan, siis ajamaan useassa erässä pienempään rengasaitaan eli kirnuun, josta porot erotellaan käsin. Kirnussa omistajat päättävät porojensa kohtalosta vetämällä niitä kirnun luukuista elo- tai tappokonttoreihin. Vuotta vanhemmat eloon jätettävät porot myös luetaan eli merkitään omistajalleen ylös ja piirretään puukolla poron kylkikarvoihin lukumerkiksi viivat, ettei samaa poroa lueta uudelleen. Nykyisin eloporoille annetaan melkein poikkeuksetta myös loislääke. Teuraaksi meneville poroille pannaan korvaan teuraspiltta ja merkitään tapahtuma myyntikirjaan, johon tulee myyjän nimi ja piltan numero. Syksyisin useat hirvaat myös kuohitaan eli salvetaan häriksi. Poroja saatetaan eri syistä ottaa joksikin ajaksi "kotiporoiksi". Esimerkiksi sairaita ja heikkokuntoisia poroja pidetään usein pihalla, jossa niiden kuntoutumisesta on helpompi huolehtia. Erotuksissa on usein myös naapuripaliskuntien edustajia, jotka huolehtivat eksyneet porot takaisin kotipaliskunnan alueelle. Toisen paliskunnan poroja kutsutaan vieroporoiksi.
Talven ajan poroja paimennetaan talvilaitumilla ja usein huonoina talvina lisäruokitaan heinillä ja rehuilla. Kevättalvella hankikelien aikaan porot ovat riippuvaisia luppolaitumista, joita on vanhoissa metsissä. Silloinkin voidaan heinää tarjota poroille ohjaavana ruokintana, sillä yhtenäisiä alueita, joilla porot pysyisivät "itsestään", on metsänhakkuiden vuoksi vähemmän jäljellä kuin ennen. Talven mittaan voidaan pitää myös pienempiä lukuerotuksia eli pykällyksiä.
Keväällä ennen poronhoitovuoden päättymistä pidetään paliskunnittain kevätkokoukset. Jotkut poronomistajat mahdollisesti merkitsevät kotonaan pitämien vaatimien kevätvasat kotiaitauksessa.
Suuremman poronomistajan arkeen kuuluu myös muita erinäisiä tehtäviä, kuten porojen ajaminen pois asutusten lähettyviltä, poroaitojen korjaustyöt sekä nykyään oman porotalouden kirjanpito.
