Paperi

Wikipedia

Paperiarkki

Paperi on ohut ja litteä kuiduista puristamalla valmistettu yleinen kulutustavara. Yleensä paperia valmistetaan puumassasta, mutta muitakin kasvikuituja, kuten puuvillaa ja hamppua, voidaan käyttää.

Paperia valmistetaan niin graafiseen käyttöön (kirjoittaminen, piirtäminen, kopiointi, tulostaminen), hygieniaan (WC- ja talouspaperi) kuin pakkausmateriaaliksi. Paperin jalosteita ovat muun muassa sanomalehdet, kirjat, mehu- ja maitotölkit ja jotkin keksi- ja karkkipaperit. Myös tapetit valmistetaan vahvasta paperista.

Paksumpaa paperia sanotaan kartongiksi. Paperin ja kartongin välinen standardinmukainen erottelu kulkee neliömetrin kokoisen massan painossa 125 g, jonka yli olevia laatuja kutsutaan kartongeiksi. Kartonkeja käytetään useimmiten pakkauksiin. Muita kartonkien käyttökohteita ovat esim. imukartongit, joiden valmistuksessa käytetään pellavaa imun muodostamiseen. Paksuimpia monista kartonkikerroksista koostuvia lajeja taas pahveiksi.

500 arkin paperipakkausta kutsutaan riisiksi. Paperiarkkien ohuet reunat voivat vahingoittaa ihoa johtaen paperihaavoihin.

Sana paperi juontuu papyruksesta.

[muokkaa] Historia

Oksyrhynkhoksesta, Egyptistä löydetty papyrus. Reiät ovat madonreikiä.

Paperin valmistusprosessin kuvasi kirjallisesti ensi kerran Kiinassa valtion virkamies Tsai Lun vuoden 105 paikkeilla. Paperin valmistustaito levisi Koreaan ja Japaniin 600-luvun alussa. Paperin valmistustaidon uskotaan levinneen arabien mukana Kiinasta islamilaiseen Espanjaan 1100-luvulla ja edelleen tästä Eurooppaan 1300-luvun tienoilla. Paperin ohella kirjoitusmateriaalina oli pergamentti. Suomeen paperia tuotiin jo 1300-luvun puolessa välissä, varhaisin säilynyt suomalainen paperiasiakirja on vuodelta 1350.^[1]

Paperi kuitenkin säilyi suhteellisen kalliina vuosisatojen ajan, kunnes teolliset paperikoneet mullistivat valmistusprosessin ja oivallettiin, että paperia pystytään valmistamaan edullisemmin puumassan kuiduista. Paperikoneiden kehitys tapahtui erityisesti 1800-luvun alussa. Tuolloin raaka-aineena käytettiin yhä lumppuja. Menetelmä puuhiokkeen käyttöön kehitettiin Saksassa 1840-luvulla. Puuhiokkeen ohella tarvittiin edelleen myös lumppuja sitomaan massaa. Seuraava kehitysaskel oli kemiallisen menetelmän kehittäminen: puuhiokkeesta siirryttiin sellun käyttöön raaka-aineena.^[2]

Halvan paperin esiinmarssin myötä kirjat ja sanomalehdet yleistyivät teollistuneissa maissa, jolloin informaationlevitys mullistui lähes kaikkien lukutaitoisten saataville ja pakkaukset muodostuivat kulutuksen luontaiseksi osaksi.

Tietokoneiden siirtyessä kuvaputkinäyttöihin ja rivikirjoittimien kadotessa ennustettin paperittoman toimiston ja jopa paperittoman yhteiskunnan tuloa, mutta päinvastoin tietotekniikan aikakaudella kulutus on moninkertaistunut. 1980-luvulla jotkut ennustivat jopa paperisen kirjan katoamista ja korvaamista sähköisillä näytöillä, mutta 2000-luvulla tällaista ei ole ollenkaan näkyvissä. PDAt ja kännykkäkalenterit ovat tulleet muistilehtiöiden rinnalle, mutta paperin katoamista ei ole silti näköpiirissä.

[muokkaa] Valmistus

Paperinvalmistusta 1500-luvun Saksassa

Nykyään valtaosa paperista valmistetaan teollisesti puukuiduista pitkälle automatisoidulla prosessilla. Eräät muutkin kuidut käyvät, mutta niiden kalleuden tai niukkuuden takia valmistus ei ole yleistä.

Kuitupuu tuodaan tavallisemmin uittamalla proomujen avulla tai maateitse rekoilla, laivoilla tai rautateitse. Kuorimarummuissa puista poistetaan kuori. Rungot jatkavat matkaansa; kuoret poltetaan energiaksi tai käytetään maanparannusaineena. Osa puunrungoista haketetaan lastuiksi (puuhakkeeksi), jotka varastoidaan, osa hiotaan hiokemassaksi. Lastuista voidaan valmistaa puumassaa lähinnä kahdella eri tavalla: hake keitetään lipeässä, jolloin puusta liukenee ligniini, mutta runsaasti muutakin. Näin saadaan sellumassaa. Vaihtoehtoisesti hake hierretään mekaanisesti. Käsittelyjen tuloksena puusta muodostuu massaa (hioke, hierre tai sellu), joka pestään ja useimmiten valkaistaan (valkaisematonta massaa josta syntyy ruskeaa paperimateriaalia, käytetään lähinnä pakkauspaperien ja -kartonkien valmistukseen).

Syntynyt kostea paperimassa laimennetaan perälaatikossa lisäämällä vettä, jolloin tuloksena on massaliuos, josta noin 99 prosenttia on vettä. Tässä vaiheessa voidaan massaan myös lisätä erinäisiä täyteaineita esimerkiksi kaoliinia, talkkia tai kalsiumkarbonaattia. Täyteainelisäyksen pääasialliset edut ovat opasiteetin (läpinäkymättömyyden) kasvaminen, matta- tai kiiltopintaisuuden säätely ja raaka-ainekustannuksien halventuminen. Tämä massa suihkutetaan viiraosalle muodostumaan ohueksi tasaiseksi rainaksi, ja sen jälkeen prosessin suurin tehtävä on poistaa vesi eri keinoilla. Ensin viiralla vettä valuu pois (suotautuminen), sitten raina puristetaan suurien telojen läpi (märkäpuristus), ja viimeksi paperiraina kulkee kuivatusosalle jossa se menee kuumien telojen pintaa pitkin huomattavan matkan, jolloin loput tasapainokosteuden ylittävästä vedestä poistuu haihtumalla (kuivatus).

Näiden jälkeen paperi rullataan isolle konerullalle "tampuurille". Suihkutuksella, viiralla ja puristinteloilla paperi saa muotonsa. Kuivaan paperiin voidaan lisätä erilaisia päällysteitä ja pintakäsittelyaineita, jotka parantavat paperin ominaisuuksia paremmin sen käyttötarkoitukseen soveltuvaksi.

[muokkaa] Paperiarkkien koot

Kansainväliset paperiarkkien koot on määritelty ISO 216 -standardissa. Standardin mukaisia paperikokoja käytetään useissa maissa, merkittävinä poikkeuksina ovat mm. Yhdysvallat ja Kanada.

ISO 216 -standardi määrittää yleisesti käytössä olevat A-, B- ja C-sarjat, jotka eroavat toisistaan kokonsa puolesta. Yleisin käytössä oleva sarja on A-sarja, johon kuuluu Suomessa yleisin A4-paperi.

A0-arkin pinta-ala on tasan 1 neliömetri, B0-arkin lyhyempi sivu on pituudeltaan metri. Sekä A- että B-sarjoissa arkin lyhyemmän ja pidemmän sivun suhde toisiinsa on $1 : \sqrt{2}$ . A-sarjan eri kokoja käytetään muun muassa kirjoituspaperina, postikortteina ja käyntikortteina. B-sarjan kokoja käytetään esimerkiksi kirjoissa, piirustuksissa ja esitteissä.

C-sarja määrittelee kirjekuorien koot. C-sarjan kirjekuori on aina vastaavaa A-sarjalaista suurempi. C4 kirjekuoren sisälle mahtuu A4-kokoinen paperi taittamatta.

Alla olevan taulukon papereiden koot on otettu ISO 216 -standardista ja ne on ilmoitettu millimetreinä.

A sarja			B sarja			C sarja
#	Koko	Käyttötarkoitus	#	Koko	Käyttötarkoitus	#	Koko	Käyttötarkoitus
A0	841×1189	Tekniset piirustukset, julisteet	B0	1000×1414		C0	917×1297
A1	594×841	Tekniset piirustukset, julisteet	B1	707×1000		C1	648×917
A2	420×594		B2	500×707		C2	458×648
A3	297×420		B3	353×500		C3	324×458
A4	210×297	Kirjepaperi, yleinen kopiopaperin koko	B4	250×353		C4	229×324
A5	148×210	Muistikirjat, Kirja	B5	176×250	Kirja	C5	162×229
A6	105×148	Kirja	B6	125×176	Kirja	C6	114×162
A7	74×105		B7	88×125	Passi	C7	81×114
A8	52×74	Käyntikortti, pelikortti	B8	62×88	Pelikortti	C8	57×81
A9	37×52		B9	44×62		C9	40×57
A10	26×37		B10	31×44		C10	28×40
						DL	110×220	Kirjekuori kahdesti taitetulle A4:lle
						C7/6	81×162

[muokkaa] Paperilajit

Puupitoiset painopaperit
- sanomalehtipaperi
- päällystämätön aikakauslehtipaperi
- päällystetty aikakauslehtipaperi

Puuvapaat painopaperit eli hienopaperit
- päällystämättömät hienopaperit
- päällystetyt hienopaperit

Muita paperilajeja
- pakkauspaperit
- pehmopaperit
- säkkipaperit
- tapettipaperit
- etikettipaperit
- leivinpaperit
- rasvatiiviit paperit
- krepatut paperit
- tarrapaperit
- lämpöpaperit (lämpöherkät paperit)
- suodatinpaperit
- setelipaperit
- valokuvauspaperit
- washi
- vessapaperi

[muokkaa] Lähteet

↑ Lindberg, N.: "The paper trade in a Finnish perspective with emphasis on the 17th century", IPH Congress Book 11 (1996).
↑ Myllyntaus, T. & Michelsen, K.-E. & Herranen, T.: Teknologinen muutos Suomen teollisuudessa 1885-1920. Metalli-, saha- ja paperiteollisuuden vertailu energiatalouden näkökulmasta, s. 97-98

)