Neuvostovastaisuus
Wikipedia
Neuvostovastaisuus tarkoittaa neuvostovaltaa kohtaan vihamieliseksi tulkittua toimintaa. Myöhemmin käsite levisi tarkoittamaan ulkomailla tapahtuvaa Neuvostoliitolle vihamieliseksi toiminnaksi tulkittua toimintaa, mihin Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan.
Neuvostoliitossa neuvostovastaisiksi (antisovjetskij)) luokitellut toimet olivat laissa (artikla 58) kielletty rikos ja termiä käytettiin vastavallankumouksellisten toimien synonyyminä.
Neuvostoliitosta neuvostovastaisuustabun käyttöala laajeni Neuvostoliiton liittolaismaihin Itä-Euroopassa ja sitä ryhdyttiin käyttämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineenä lähinnä Varsovan liiton maissa.
Suomessa "neuvostovastaisuus" nousi poliittiseen kielenkäyttöön maan johdon omaksuttua toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa Moskovan välirauhan sopimuksen 1944, Pariisin rauhansopimuksen 1947 sekä YYA-sopimuksen 1948 ja maan politiikka sopimusperustaltaan oli puolueetonta, mutta myös periaatteessa ystävällistä Neuvostoliiton suuntaan. Antifasistista teemaa politiikassa ylläpiti lähinnä kansandemokraattinen liike. Myöhemmin kun ulkopolitiikkaa osoittautui Neuvostoliitolle bilateriaalikaupan poliittiseksi edellytykseksi alkoi Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisen ulkopoliittisen suunnan vuoksi neuvostovastaisuuden kieltämiseen liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimukset laajeta.
Neuvostovastaisuustabu merkitsi Suomessa pidättyvyyttä Neuvostoliiton olojen arvostelussa tai Neuvostoliiton olojen arvostelemista muihin tietolähteisiin vedoten. Tekniikka, missä neuvostoliittolaisia lähteitä käytettiin Neuvostoliiton arvostelemiseen Suomessa kutsuttiin neulanpistopoltiikaksi. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi Uuden Suomen artikkeleissa sitä, että siellä siteerattiin Literaturnaja gazetassa olleita kriittisiä kirjoituksia neuvostotaloudesta tai neuvostoliittolaisesta yhteiskuntaelämästä, mikä oli poliittisesti korrekti tapa, koska kirjoitukset oli hyväksytty julkaistavaksi Neuvostoliitossa ja jo julkaistu.
Neuvostovastaisuudesta tuli tässä ilmapiirissä negatiivisesti latautunut käsite, jota kukaan ei halunnut ottaa harteilleen. Neuvostovastaisen leiman saaminen ei edistänyt poliittisten pyrkimysten toteuttamismahdollisuuksia. Ilmiötä alettiin paheksuen kutsua suomettumiseksi. Pisimmälle kehitys meni 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella.
Neuvostovastaisuutta käytettiin aluksi varsinkin laitavasemmiston piirissä, mutta ajan kuluessa kaikki joutuivat ottamaan kantaa asiaan. Suomen kommunistinen puolue (SKP) koki olevansa ainoa todellinen neuvostoystävä muiden, kuten sosialidemokraattien, ollessa avoimesti tai ainakin objektiivisesti neuvostovastaisia. SKP:n osapuolitaistelussa oppositio (ks. taistolaisuus) alkoi nähdä neuvostovastaisuutta myös SKP:ssa ja Suomen kansan demokraattisessa liitossa (SKDL). Taistolaiset löysivät tehokkaasti neuvostovastaisuutta kaikkialta yhteiskunnasta ja vaativat jopa neuvostovastaisuuden jonkunasteista kriminalisointia. Neuvostovastaisuutta saattoi olla tässä tarkastelussa mikä tahansa Neuvostoliittoa vähänkin arvosteleva lausunto tai vain sellaiseksi tulkittu. Kaikissa muissakin poliittisissa ryhmissä neuvostosuhteita käytettiin aktiivisesti omien päämäärien edistämisessä ja jonkun osapuolen leimaamisessa epäluotettavaksi.
