Kansatiede

Wikipedia

Kansatiede eli etnologia on tiede, joka tutkii ns. tavallisten ihmisten elämää ja kansankulttuuria. Toisin kuin perinteinen valtiollinen historia, kansatiede pyrkii lähestymään tavallista kansalaista tämän näkökulmasta. Kansatieteessä tutkitaan erityisesti ihmistä ja tämän elinympäristöä. Elinympäristö voi vaihdella työyhteisöstä kyläyhteisöön tai tietyn ammattikunnan sisäiseen yhteisöön. Ihminen on kansatieteessä tärkein tietolähde.

Suomessa kansatiede on vuonna 1922 suomen kielestä erotettu tutkimusala, jonka tarkoituksena on kartoittaa suomalaisten ja suomensukuisten kansojen elämää ja vaiheita.

[muokkaa] Suomalaisen kansatieteen tärkeitä henkilöitä

• Ensimmäinen kansatieteen dosentti oli Axel Olai Heikel. Hän teki matkoja Volgan suomalaisten keskuuteen 1880-luvulla. Hänestä tuli tohtori julkaistuaan väitöskirjansa vuonna 1887. Axel Olai Heikel valittiin ensimmäiseksi kansatieteen dosentiksi 1890-luvun alussa. Sittemmin Axel Olai Heikel perusti Seurasaaren ulkomuseon.
• Uuno Taavi Sirelius oli seuraava suuri kansatieteen tutkija. Hän aloitti tutkimuksensa matkalla Volgan vartta tutkimaan suomalais-ugrilaisia kansoja. Hän tutki mm. Obin-ugrilaisten elämää, tapoja, rakennuksia, ornamenttejä ym.
• Ilmar Talve kansatieteen professori vuodesta 1962 lähtien. Eläkkeellä vuodesta 1984 lähtien. Hän jatkaa edelleen tutkimuksiaan emeritusprofessorina.
• Elias Lönnrot
• Toivo Vuorela
• Kustaa Vilkuna

[muokkaa] Suomen kansatieteen historia

Sanana kansatiede on peräisin 1830-luvulta. Kansatieteen ensimmäiset tutkimukset suuntautuivat Venäjälle 1800-luvulta lähtien. Tutkijat analysoivat suomalais-ugrilaisia kansoja. Tutkimusta jatkettiin aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Suomen itsenäistyttyä raja Venäjälle sulkeutui vuosikymmeniksi. Rajat avautuivat osittain vasta 1960-luvulla. 1990-luvulla tutkimusmahdollisuudet Venäjällä avautuivat lähes 1800-luvun tasolle, mutta suomalais-ugrilaiset kansat olivat kokeneet merkittävää taantumista.

1920-luvulla tutkimuksen pääpaino siirtyi Venäjän puolella tehtyjen matkojen tuloksien analysointiin sekä oman alueen tarkkaan tutkimukseen. Näin syntyi maaseudun valloitus kansatieteessä. Uransa 1930 luvulla aloittanut Kustaa Vilkuna suuntasi entisenä talonpoikana tutkimuksensa maaseudulle. Samalla osa tutkijoista suuntasi voimavarojaan suomalaisen maaseudun elinkeinoihin. Tutkijoille syntyi pelko menettää tieto ajalta ennen esiteollistumista. Tämän aikakauden tutkimuksesta antaa hyvän kuvan Suomen kansallismuseo, jonka kansatieteellinen kokoelma sisältää mm. erinomaisen kokoelman käsityökaluja maan eri kolkilta. Työkaluissa ja käsitöissä esiintyneiden piirteiden tutkimus avasikin erittäin laajoja näköaloja koko maan kulttuurihistorian tutkimukseen.

Tutkimuksen pääpainona maaseutu oli aina 1960-luvulle asti, jolloin Turkuun perustettiin kansatieteen professuuri. Turun kansatieteen laitos sai vaikutusvaltaisen ja oppinsa Ruotsista saaneen professorin Ilmar Talven. Hän suuntasi mielenkiintonsa erityisesti teollistuneeseen yhteiskuntaan. Tutkijoiden keskuudessa virisi pelko menettää muistitietoa teollistuvan yhteiskunnan alkutaipaleelta, sillä ajan henkilökohtaisesti kokeneet alkoivat olemaan vanhoja. Niinpä Ilmar Talve lähetti tutkijoita ja opiskelijoita ympäri Suomea keräämään tietoa ja valokuvia eri ammattialoilla toimivista ihmisistä.

1970-luvulla kaupunkikansatiede sai alkunsa. Kaupunkikansatiede oli aluksi vaisua sekä hitaasti etenevää tutkimusalaa ja kaupunkia tutkittiin samoin metodein kuin aiemmin maalaiskyliä. Mutta 1980-luvulla osa tutkijoista heräsi ajattelemaan asiaa uudelta kantilta, mikä lisäsi myös kiinnostusta alaan. Syntyi ajatus uusien tutkimusmetodien hyväksi käyttämisestä kaupunkikansatieteessä. Kaupunkikansatieteen suurin ongelma on se, että kaupunki eroaa kyläyhteisöstä sen laajuden vuoksi; suurta kaupunkia on lähes mahdotonta hahmottaa. Kaupungissa on laaja verkosto erilaisia ihmistyyppejä, tuloerot ovat suuria eikä asuinalueillakaan ole yhteisiä piirteitä. On myös kysytty, voiko kaupunkia pohtia yhtenä yksikkönä vai pitääkö kaupunkia tutkia monella eri tasolla. Tämä tarkoittaa tutkimuksen eritymistä sekä erilaisiin kaupunkityyppeihin että erilaisiin kaupunkien sisäisiin alakulttuureihin. Voidaan keskittyä tutkimaan esimerkiksi pienehköjä "maaseutukaupunkeja" (esim. Loimaa) tai suurempia kaupunkiyksiköitä, joissa yleismaailmalliset suurkaupungin ilmiöt ovat selvemmin havaittavissa.

Viime vuosina kansatiede on laajentanut tutkimusasetelmiaan kaupunkikansatieteen lisäksi myös muiden tieteenalojen kysymyksenasetteluihin: matkailu kulttuurisessa näkökulmassa, sukupuolitutkimus.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että suomalainen kansatiede aloitti tutkimalla Suomen kansan muinaisuutta analysoimalla kielisukulaisiamme Venäjän alueilla. Poliittisten olojen estettyä tämän suunnan jatkamisen se ajautui maaseutututkimukseen ja siitä rakennemuutoksen myötä kaupunkeihin ja kaupungin lieveilmiöihin. Tällä hetkellä kansatiede etsii uusia saumoja ja uusia uria myös Suomen ulkopuolelta etnografian yleisemmältä kentältä.

[muokkaa] Muuta

Vuodesta 1957 on kerätty kyselytutkimus osana tutkimusta. Yhteensä vuosina 1957-1990 lähetettiin kaikkiaan 130 erilaista kyselyä eripuolille suomea. Vastauksista kertyi yli 400 000 vastaussivua käsittelevä vastausarkisto. Tämän lisäksi Kansatieteen laitoksen arkistoissa on 40 000 valokuvaa, 4 000 diaa sekä kymmeniä pro graduja tai väitöksiä.