Hyvinvointivaltio
Wikipedia
Hyvinvointivaltio (myös hyvinvointiyhteiskunta tai sosiaaliyhteiskunta, joskus myös sosiaalivaltio) on valtio, joka takaa ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksin lisäksi myös sosiaaliset oikeudet eli oikeuden välttämättömään elintasoon ja huolenpitoon (Thomas Humphrey Marshallin luoman määritelmän mukaan). Suomessa sosiaaliset oikeudet on kirjattu perustuslain 19 pykälään.
Gösta Esping-Andersen jakaa hyvinvointivaltion kolmeen eri malliin, sen mukaan kenelle kuuluu ensisijainen vastuu sosiaalisten riskien hallinnoinnissa ja hyvinvoinnin tuottamisessa:
- pohjoismainen malli, jossa päävastuu on valtiolla
- keskieurooppalainen malli, jossa päävastuu on perheillä
- anglosaksinen malli, jossa päävastuu on yksilöillä
Pohjoismainen malli tunnetaan myös sosiaalidemokraatisena hyvinvointivaltiona, joka Esping-Andersenin mukaan on mm. Ruotsissa ja Tanskassa. Hyvinvointivaltion etujen piiriin kuuluvat kaikki kansalaiset tasapuolisesti, ja järjestelmän painopiste on tulonsiirroissa. Anglosaksinen malli tunnetaan myös liberaalina hyvinvointivaltiona. Sellainen on esimerkiksi Iso-Britanniassa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Yhteiskunta jakaa vähävaraiset avustuksia ansaitseviin ja ansaitsemattomiin. Verokanta ja tulonjako ovat alhaiset ja valtion sosiaalimenojen osuus BKT:sta vähäinen. Työn merkitys ja arvostus on suuri. Järjestöt, vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys on huomattava osa hyvinvointipalvelujen rakennetta. Yksityinen sektori osallistuu hyvinvointipalvelujen kustannuksiin työpaikkaetujen ja yksityisten sosiaalivakuutusten kautta. Keskieurooppalainen tai konservatiivinen hyvinvointimalli on esimerkiksi Ranskan, Saksan tai Itävallan kaltainen yhteiskunta, jossa hyvinvointirakenteet on luotu ydinperheen ympärille.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Saksassa luotiin 1800-luvun lopulla Otto von Bismarckin johdolla vieläkin yleisesti käytössä olevia hyvinvointivaltion elementtejä kuten sosiaalivakuutus vastauksena uhkaavalle poliittiselle liikehdinnälle. Modernin hyvinvointivaltion taloustieteellinen pohja perustuu keskeisesti William Beveridgen raporttiin, joka ilmestyi vuonna 1942. Hyvinvointivaltion tavoite on köyhyyden ja suurten sosiaalisten eriarvoisuuksien poistaminen.
[muokkaa] Ideologiat ja hyvinvointivaltio
Ideologioita, jotka tukevat hyvinvointivaltiota ja markkinataloutta, ovat sosiaalidemokratia, distributismi, liberalismin muoto, jota kutsutaan hyvinvointi- tai sosiaaliliberalismiksi (jota edustivat vaikkapa John Maynard Keynes ja mainittu Rawls), sosiaalireformismi ja bismarckilainen konservatismi. Konservatismin ja liberalismin monet muodot (kuten libertarismi) suhtautuvat hyvinvointivaltioon kriittisesti. Sosiaaliliberalismia edustavan John Rawlsin yhteiskuntafilosofinen oikeudenmukaisuusteoria on moraalifilosofinen, usein siteerattu puolustus hyvinvointivaltiolle. Hyvinvointivaltion rakentamisella on ollut vahva periaatteellinen kannatus läpi puoluekentän sotien jälkeen ja etenkin 1960-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltio on edelleen erittäin suosittu kansalaisten keskuudessa. Suomalaiseen järjestelmään on otettu vaikutteita Ruotsista ja tämän vuoksi maiden sosiaalijärjestelmissä on paljon yhdenmukaisuuksia. Usein puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, ja tämä käsite tunnetaan myös pohjoismaiden ulkopuolella.
[muokkaa] Hyvinvointivaltion puolustus
Hyvinvointivaltion rahoitus ja tulevaisuus on jatkuvan keskustelun alla. Useimmissa maissa etuisuusjärjestelmät ovatkin jatkuvassa muutoksessa. Hyvinvointivaltion saavutuksina voidaan pitää ainakin seuraavia:
- järjestelmä pitää yllä yhteiskuntarauhaa ja voi alentaa rikollisuutta.
- tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä tuo nopean luokkakierron.
- luokkakierto takaa mahdollisimman suuren hyödyn saamisen väestöresursseista.
- humanitaariselta kannalta kehittyneimmissä hyvinvointivaltioissa syrjäytymisen äärimmäinen muoto eli asunnottomuus harvinaista.
- onnellisuuden kokeminen hyvinvointivaltioissa korkealla tasolla.
[muokkaa] Hyvinvointivaltion kritiikki
Nykyään harva poliitikko sinänsä torjuu hyvinvointivaltion perusmallin ja -tavoitteet. Malli on kuitenkin kritisoitu mm. seuraavasta:
- monimutkaisuudesta ja monikerroksisuudesta joka luo kannustinloukkuja
- yksilöiden passivoitumisesta: vastuu hyvinvoinnista liiaksi valtiolla yksilöiden sijaan
- tehottomasta hallinnosta
- näistä ja tulonsiirroista seuraavasta korkeasta verotuksesta
- korkeasta verotuksesta ja kannustinloukuista johtuvasta työnteon vähemmästä kannattavuudesta
- taloudellisesta tehottomuudesta: virkamiehet ja poliitikot päättävät, miten merkittävä osa yksilöiden varoja ja resursseja kohdistetaan, vaikka yksilöiden uskotaan itse tekevän sen hallintoa paremmin, jolloin syntyisi enemmän hyvinvointia.
- hyvinvointivaltio korostaa aineellisten etuuksien jakamista ja palvelujen tuottamista ja jättää henkiset arvot, kuten tyytyväisyyden ja onnellisuuden vaille huomiota.
[muokkaa] Poliittiset liikkeet ja hyvinvointivaltio nykyään
Perinteistä hyvinvointivaltiota kannattavat kaikki suomalaiset eduskuntapuolueet, vaikka puolueiden tavoitteissa on painotuseroja vasemman ja oikean laidan välillä. Yleensä kaikki ryhmät ovat kiinnostuneita ratkaisuista, joissa hyvinvointivaltiota voidaan tehostaa ilman, että sen käytännön toiminnot kärsivät. Tämäntyyppistä lähestymistapaa edustaa esimerkiksi keskustelu kansalaispalkasta ja negatiivisesta tuloverosta.
[muokkaa] Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin määritelmä
Hyvinvointi prof. Erik Allardtin mukaan
1) elintaso
- tulot
- asumistaso
- työllisyys
- koulutus
- terveys
2) yhteisyyssuhteet
- paikallisyhteys
- perheyhteys
- ystävyyssuhteet
3) itsensä toteuttamisen muodot
- arvonanto
- korvaamattomuus
- poliittiset voimavarat
- mielenkiintoinen vapaa-ajan toiminta (”tekeminen”)
[muokkaa] Tulonsiirrot
Suomalaisessa hyvinvointivaltiojärjestelmässä on mm. seuraavia tulonsiirron muotoja:
- KELA: mm. opintotuki, sotilasavustus
- sairausvakuutus
- kuntoutus
- perhe-etuudet: mm. lapsilisä, lapsen kotihoidon tuki
- asumistuki
- toimeentulotuki
- myös eläkkeet voidaan katsoa tulonsiirroiksi, vaikka ne ovatkin vain ajassa tapahtuvia siirtoja
