Häpeärangaistus

Wikipedia

Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tämä yleismaailmallinen rangaistustapa oli Suomessa käytössä vuoteen 1889 asti. Tällainen julkisella paikalla kärsitty rangaistus voitiin tuomita pienehköön kirkolliseen tai maalliseen rikkomukseen syyllistyneelle.

Häpeärangaistuksia olivat joutuminen kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiiin, kirkon oven lähellä olevaan jalkapuuhun, seisomaan kirkon ovella, julkirippiin tai torille sijoitettuun häpeäpaaluun. Myös joutuminen kirkossa jumalanpalveluksen ajaksi istumaan erilleen muista papin antaessa saarnastuolista varoituksen, oli eräs lievähkö häpeärangaistus.

Häpeärangaistuksen tehokkuus perustui silloisessa yhteiskunnassa vallinneeseen voimakkaaseen sosiaaliseen sidonnaisuuteen. Tuomitun asema ja kelpoisuus yhteisössään horjui, kun hänen kunniaansa tahrattiin. Hän leimautui yhteisönsä silmissä vaaralliseksi ja hänen toimeentulonsa saattoi heiketä työn saannin vaikeuduttua.

Ainakin eteläpohjalaisille häpeärangaistus oli hyvin ankara rangaistus. Vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.

Kovin usein tällaista rangaistusta ei voinut käyttää, jottei sen teho laimenisi. Sen sijaan uhkaaminen ja pelottelu moisella häpeällä oli tehokasta vallankäyttöä.

Ulkomailla häpeärangaistukseen verrattavia nöyryyttämis- ja leimaamiskeinoja on ollut myöhemminkin. Häpeän tuottaminen oli yksi näkökohta, kun juutalaiset kantoivat daavidintähteä vaatteissaan. Alentava kohtelu ja pilkka olivat myös osa Alabamassa vuonna 1999 päättynyttä kokeilua, jossa kahleilla yhteen sidotut vangit työskentelivät julkisilla paikoilla.

[muokkaa] Kirjallisuutta

Satu Lidman: Häpeän merkityksestä ja hyödyntämisestä rangaistuksissa. Historiallinen aikakauskirja 2002:3, sivut 258–269.